Millainen on hyvä kuva? Miten lehtikuvaajaksi tullaan? Millaiset kuvauskeikat ovat parhaita? Haastattelin tätä juttua vasten Ilkka-Pohjalaisen lehtikuvaajia, jotka kertovat nyt työstään kuvatoimituksessa.
Haastattelukysymyksiin vastasivat Jarno Pellinen, Tomi Kosonen sekä Maija Saanio. Kysyin Ilkka-Pohjalaisen lehtikuvaajilta viidestä aiheesta:
1. Mikä tekee valokuvista journalistisia? Mikä journalististen kuvien tavoite tai tehtävä on? Millainen on hyvä lehtikuva?
2. Miten kuvajournalistiksi tai lehtikuvaajaksi tullaan? Mitä ja miten sinä olet opiskellut? Mitä suosittelisit niille, jotka nyt haaveilevat valokuvaamisesta tai lehtikuvaamisesta ammattina?
3. Miten valmistaudut keikkaan? Mitä otat mukaasi ja miten lähestyt erilaisia aiheita?
4. Millaiset kuvauskeikat ovat parhaita? Entä mitä et mielelläsi kuvaa? Mikä on paras onnistumisesi kuvaajana ja mistä taas et ole niin ylpeä?
5. Kuvaatko muita kuin journalistisia keikkoja? Mitä ja miksi?
1. Mikä tekee valokuvista journalistisia? Mikä journalististen kuvien tavoite tai tehtävä on? Millainen on hyvä lehtikuva?
Jarno: Journalistiset kuvat kertovat rehellisesti ja dokumetaarisesti jostain kuvauksen aiheena olleesta yhteiskunnallisesta, historiallisesta ja muuten kiinnostavasta aiheesta tai ihmisestä. Oman tulkintani on että journalistinen kuva on aito tapahtuma, ei järjestelty tai aseteltu. Eikä kuvia saa manipuloida. Journalistisessa työssä muutenkin on kaikkien edun mukaista saada kuva ja teksti kertomaan tarinaa toistansa tukien.
Tomi: Journalistisessa kuvaamisessa kuvaajan pitää mielestäni katsella tapahtumia sivusta, niihin millään lailla vaikuttamatta. Tällaista kuvausta on esimerkiksi isoissa yleisötapahtumissa ja poliittisissa tilaisuuksissa kuvaaminen. Journalistisen kuvaamisen tavoitteena on tukea tekstiä mahdollisimman hyvin ja antaa juttuun myös lisäsisältöä. Hyvä lehtikuva kertoo jutun rinnalla oman tarinansa.
Maija: Minusta journalistinen kuva kertoo kuvan keinoin uutisen tai tukee uutista parhaalla mahdollisella tavalla eli antaa jotain lisäinformaatiota aiheeseen. Parhaimmillaan jo pelkästään kuva kertoo tarinan, kuten mitä on tapahtunut, miksi ja millä seurauksilla. Journalistinen kuva kertoo totuudenmukaisesti tapahtumasta tai ylipäätäänkään maailmasta.
Mielestäni hyvä lehtikuva herättää huomion ja pysäyttää. Siinä on jokin oivallus. Useimmiten pysähdyn sellaisten lehtikuvien ääreen, kun huomaan, että kuvaaja on niissä oivaltanut vaikkapa hienon kuvakulman tai on osannut vangita jonkin sellaisen ohikiitävän ja ainutlaatuisen hetken, tunnelman tai tapahtuman, joka olisi voinut jäädä muuten huomaamatta, mutta joka kuvana antaa jutulle oman tulkintansa tai vivahteen.
2. Miten kuvajournalistiksi tai lehtikuvaajaksi tullaan? Mitä ja miten sinä olet opiskellut? Mitä suosittelisit niille, jotka nyt haaveilevat valokuvaamisesta tai lehtikuvaamisesta ammattina?
Jarno: Olen opiskellut medianomiksi SYH:ssa Uudessakaarlepyyssä. Koulutus oli nelivuotinen. Mikäli on kiinnostunut alasta, kannattaa sitä ilman muuta ryhtyä opiskelemaan. Valokuvausta voi opiskella monella eri tasolla, aina ei tarvitse ammattikorkeatasoa. Terve kiinnostus, kameran käyttö ja valokuvaaminen vie pitkälle. Lisäksi kehottaisin lähestymään eri medioita, jotta saisi jalkaa oven väliin ja siten pääsisi hommiin.
Tomi: Kuvajournalistiksi voi tulla vaikkapa oman harrastuksen kautta. Minulle kävi näin. Valmistuin Seinäjoen ammattikorkeakoulusta mediatuottajaksi ja vaikka kyseinen koulutus ei lehtikuvaamista opetakaan, sen kautta pääsin sanomalehti Ilkkaan harjoitteluun. Harjoittelun aikana huomasin, että lehtikuvaaminen on todella kiinnostavaa työtä ja sille tielle jäin. Jos kuvaaminen journalistisessa mielessä kiinnostaa, niin kannattaa paneutua asiaan esimerkiksi paikallisen sanomalehden kautta. Omalla kohdallani harrastus lähti nimenomaan silloisen kotipaikkakuntani maakuntalehden kuvia katsomalla.
Maija: Kuvajournalistiksi ja lehtikuvaajaksi voi varmasti tulla monella eri tapaa. Peruskoulutus antaa varmasti hyvät perustaidot alalle ja kuvaamiseen, mutta ei mielestäni ole pakollista. Minulla on medianomin ammattikorkeakoulututkinto, jossa suuntauduin journalismiin. Kuvaamista koulutuksessa käsiteltiin muutaman kurssin verran. Suurin oppi ja hyöty itselle on ollut siitä, että käänsin järjestelmäkamerasta asetukset manuaalille ja opettelin, miten kamera toimii. Sen jälkeen alkoi löytyä oma tyyli kuvata.
Koen, että kuvaaminen on kaikista opettavaisinta. Liikkeelle pääsee siitä, että hankkii järjestelmäkameran, opettelee sen ja kuvaa paljon mahdollisimman erilaista: kavereita, tapahtumia (etenkin lehtikuvaajan työssä tarpeen) ja myös katsoo kuvia jälkikäteen ja miettii, miten toisin olisi voinut tehdä tai mitä hyvää kuvissa oli. Sitten kun perusteet on hallussa, voi miettiä erilaisia objektiiveja sen mukaan, mihin niitä tarvitsee ja millaisia kuvia haluaa ja tykkää ottaa. Sen oman jutun löytäminen myös kuvaamisessa on tärkeintä riippumatta siitä, millaisena valokuvaajana haluaa työskennellä.
3. Miten valmistaudut keikkaan? Mitä otat mukaasi ja miten lähestyt erilaisia aiheita?
Jarno: Saadessani kuvatilauksen alan jo käymään ajatuksen tasolla läpi kuvausta. Usein kysyn tarkentavia tietoja toimittajalta. Millainen keikka on tulossa, kuka kuvattava on, millainen näkökulma jutussa on ja niin edelleen. Jutun aihe ja näkökulma vaikuttavat erityisen paljon siihen, kuinka pyrin kuvaa ottamaan. Esimerkiksi mitä toivoisin henkilön kuvassa tekevän ja missä paikassa hänet todennäköisesti kuvataan.
Tomi: Keikkaan valmistautuminen riippuu aikataulusta. Jos saan tiedon keikasta ajoissa, ehdin miettimään joskus tarpeettomankin tarkasti haluamani toteutustavan. Paikan päälle saavuttuani huomaan näissä tapauksissa usein, että todellisuus ei annakaan mahdollisuutta haluamalleni kuvalle. Silloin joudun improvisoimaan nopealla aikataululla jonkin muun tavan, joka yleensä toimiikin hyvin.
Mukaan otan yleensä “perussetin", joka sisältää kameran, kolme erilaista objektiivia (laajakulmazoomi, 50 mm kiinteä ja 70–200 mm zoom) ja salaman. Se riittää useimpiin kuvaustilanteisiin oikein mainiosti. Jos vastassa on jotain erikoisempaa, käytettävissäni on kuvauskopteri ja pitkä teleobjektiivi. Yritän miettiä ihmisten ammatteja ja sosiaalista taustaa mahdollisimman vähän etukäteen, sillä tavalla kuvaan tulee mahdollisimman vähän ennakkomäärittelyä.
Maija: Lehtikuvauskeikoille minulla on yleensä kuvaajien perussetti: ammattilaisrunko, sekä kolme objektiivia ja salama. Niillä pärjää oikeastaan kaikissa tilanteissa. Urheilukuvauksiin otetaan välillä mukaan vielä pidempää putkea.
Pyrin valmistautumaan keikkoihin niin, että tarkistan tietysti välineet, mutta myös miettimään, mitä ollaan menossa kuvaamaan. Toimittaja on saattanut tehdä jo haastattelun etukäteen, joten jos häneltä irtoaa jotain kärkiä haastattelusta ajatellen kuvauksia, on niistä hyvä tietää. Pyrin miettimään, millaisia kuvia paikalta voisi ottaa, että ne tukisivat juttua. Useimmiten kaikki ennakkokäsitykset toki romuttuvat ja paikalla joutuu improvisoimaan. Menee vaikkapa kuvaamaan motoristia ja ajattelee, että hänellä on nyt hieno moottoripyörä siellä, mutta paikalla käykin ilmi, että pyörä on huollossa eikä paikalla ollenkaan. Perustan ennakkovalmistautumiseni nimenomaan aiheeseen, en siihen, onko ihminen nainen, mies, eläkeläinen, opiskelija, maahanmuuttaja vai urheilija.
4. Millaiset kuvauskeikat ovat parhaita? Entä mitä et mielelläsi kuvaa? Mikä on paras onnistumisesi kuvaajana ja mistä taas et ole niin ylpeä?
Jarno: Paras muistoni on Helsingistä kun Putin tapasi Trumpin, tuolloin olin kuvaamassa Trumpin saapumista Helsinkiin ja kaupunkia tässä poikkeavassa tilanteessa. Yleensäkin tykkään kuvat ihmisiä ja urheilua. Olen kuvaajana aika kaikkiruokainen. Tietyt urheilulajit ovat toisia kurjempia, kuten lenttis. Onnettomuuspaikkakuvaukset eivät juuri koskaan ole mukavia.
Tomi: Henkilökuvaukset ovat mielestäni parhaita lehtikuvauskeikkoja. Niihin saa paneutua rauhassa ja kun kuvattavia on vain yksi, niin kaikki langat ovat omissa käsissä. Onnettomuuksien kuvaaminen on ehdottomasti työn isoin varjopuoli, mutta nekin ovat tärkeä osa-alue lehtikuvaajan työtä. Yksittäistä parasta onnistumista en osaa nimetä, mutta useimmiten paras fiilis jää nimenomaan henkilökuvauksista.
Maija: Parhaat kuvauskeikat ovat sellaisia, joissa ei ole kiire ja pystyy ottamaan vielä sen yhden ruudun lisää. Niissä on jokin selvä aihe tai tapahtuma, josta pystyy kertomaan monipuolisesti kuvien avulla. Toisaalta myös sellaiset ainutlaatuiset hetket, jotka on pakko saada kuvattua, ja kun huomaa onnistuneensa, ovat palkitsevia.
Yksi parhaista keikoista (ainakin tunnelmaltaan, kuvat eivät nyt välttämättä niin häävejä olleet, heh) taisi olla vuoden 2019 Provinssi, jota kuvasin joka päivä. Oli aika väsyttävää, mutta myös jotenkin aivan hirvittävän mukavaa, sillä esiintyjäkuvausten lisäksi pidän ihmisten tarkkailusta ja sieltä kumpuavien ilmiöiden ja tapahtumien kuvaamisesta. Onnettomuuskeikat ovat taas sellaisia, joita ei mielellään tekisi, mutta kuuluvat työhön. Onnettomuuspaikalla kuvaamisesta on puhuttu muutenkin paljon, joten se tuntuu kurjalta mennä sinne, vaikka se kuuluukin työhön.
5. Kuvaatko muita kuin journalistisia keikkoja? Mitä ja miksi?
Jarno: Olen kuvannut yritykselleni monenmoista kuvaa. Pääasiassa yksityisihmisten juhlia, perhekuvauksia, hääkuvauksia ja muuta sellaista.
Tomi: Olen pikkuhiljaa jättänyt pois kaiken muun kuin lehtikuvaamisen. Aikaisemmin kuvasin kesäisin muutamia häitä ja muita juhlia, mutta pikkuhiljaa olen alkanut arvostamaan yhä enemmän vapaa-aikaa. Kuvaaminen on aika kokonaisvaltaista työtä ja siihen voi helposti väsyä, jos kuvaa liikaa.
Maija: Kuvaan pääasiassa henkilökuvia ja dokumentaarisia hääkuvauksia kesäisin. Koen sen enemmänkin harrastukseksi kuin työksi. Sillä tavalla pysyy tuntuma kuvaamisessa ja kuvaaminen on kuitenkin enimmäkseen mukavaa. Jaksan kuvata niitä vapaa-ajallani, sillä lehtikuvaaminen ei ole päätyötäni. Uskoisin, etten kuvaisi vapaa-ajalla ainakaan niin paljon, jos tekisin sitä työkseni vuoden ympäri.
Hanna Hietikko