Hyvät kirjallisuuden ystävät.
Elämme maailmassa, jossa ei totisesti ole pulaa sanoista. Suomessa julkaistaan vuosittain noin 4000 uutta kirjaa. Jos jokainen uutuuskirja esiteltäisiin valtakunnan mediassa, pitäisi joka päivä ilmestyä yli 10 juttua eri kirjoista. Uusi esikoiskirjailija esiteltäisiin joka viikko, parhaimpina kaksi.
Myös muut kuin vastailmestyneet kirjat ansaitsevat tulla löydetyksi. Itse asiassa Suomen yleisissä kirjastoissa – mukaan lukien tämä Seinäjoen kaupunginkirjasto – on yhteensä yli 28 miljoonaa kirjaa, joista jokainen odottaa pääsevänsä lukijoiden käsiin.
Siihen, mitkä kirjat löytävät lukijoita, vaikuttaa pitkälti kirjallinen julkisuus. Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten kirjallisessa julkisuudessa – tai mediassa ylipäätään – olisi mahdollista päästä käsiksi kaunokirjallisuuden olemukseen. Sitä nimittäin ei ole välttämättä kovin helppo sanallistaa.
On monia syitä siihen, miksi toisista kirjoista on helpompi puhua tai kirjoittaa kuin toisista. On esimerkiksi varsin ilmeistä, miksi toimittajan kannattaa tehdä mieluummin tehdä juttu Antti Holmasta kuin Elina Jokisesta, joilta molemmilta ilmestyy samaan aikaan "vaaleanpunainen kirja". (Holma on jo valmiiksi henkilöhahmo julkisessa sosiaalidraamassa: joten näytelmän juonta ei tarvitse keksiä uudelleen, riittää, kun kirjoittaa siihen uuden kohtauksen.)
Kirjallisuus on sen verran uhanalainen laji, ettei kannata hurskastella sen suhteen, etteikö henkilövetoisia kirjoja tarvittaisi, jotta kirja-ala ylipäätään pysyy pystyssä.
Henkilövetoisen julkisuuden lisäksi toinen tulokulma kaunokirjallisuuteen on aihepohjainen käsittelytapa.
On olemassa kirjoja – kaunokirjallisuutta – joiden aiheet kääntyvät vaivatta lehtijutuksi tai keskusteluohjelman aiheeksi. Toisinaan kaunokirjallisuus tosiaan avaa uuden näkökulman ajankohtaiseen uutisaiheeseen, kansakunnan historiaan tai ennestään tunnetun henkilön elämään, jolloin sillä eittämättä on uutisarvoa.
Silloin mediassa kerrotaan, että tämä kirja kertoo aiheesta X tai Y – ja taideteos on ikään kuin sillä selitetty, loppuun käsitelty – ja pelottavaa kyllä myös arvotettu.
Taide ei kuitenkaan ole eikä sen kuulu olla yksinkertainen väitelause, vaan sen tulisi haastaa lukijansa kohti jotain uutta, jotain tuntematonta, jotain sellaista, mille ei vielä ole sanoja.
Oma esikoisromaanini ei aihe- tai henkilövetoiseen käsittelyyn aivan vaivatta taivu – eikä sen ole tarkoituskaan taipua. Kirjani – sen paremmin kuin minun – ei ole tarkoitus olla aihe, uutinen saati sensaatio, vaan sen tarkoitus olla fiktiota, taidetta, kaunokirjallisuutta. Sen tehtävä on saada lukija tuntemaan taiteen ja tarinankerronnan voima.
Kirjailijan työssä minua kiinnostaa tarinankerronnan merkitys ihmistä ja ihmisyhteisöjä koossa pitävänä voimana. Kaunokirjallisuudesta – ja taiteesta ylipäätään – erityistä tekee se, että se voi koskettaa lukijan psyykettä sellaisella tasolla, johon tutkimustieto ei yllä.
Kaunokirjallisuuden voima on niissä pyhiä hetkissä, jolloin ajankulku tuntuu pysähtyvän ja todellisuuksien eri tasot lävistävät toisensa niin kuin oravanpojan pudotessa tyttärentyttäreltä isoäidin huomaan.
Minä uskon, että kirjallisuus toimii voimallisimmin niissä hetkissä, jossa lukeva ihminen – kirjan äärellä – kohtaa itsensä ja näkee hetken verran kirkkaasti, kuka on ja mistä elämässä on kyse. Näin toimivat muinaiset myytit – ja näin toimii kaunokirjallisuus 2020-luvulla, jos vain maltamme antaa sille mahdollisuuden.
Minä siis ajattelen, että kirjallisuuden kohdalla olennainen kysymys ei ole mistä se kertoo, vaan miten se toimii. Mitä kirja saa lukijassa aikaan? Millaisen jäljen se lukijaansa jättää? Miten hän jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin?
Kyse on jostain hyvin henkilökohtaisesta – sellaisesta, jonka äärelle asettuminen vaatii lukijalta malttia ja kykyä kuunnella kirjaa myös kohdata itsensä ja omat ajatuksensa. Kohdata oma keskeneräisyytensä ja epätäydellisyytensä – ja antautua kirjan hoidettavaksi. Kaunokirjallisuus tekee tärkeintä työtään hiljaisuudessa – ja juuri tästä työstä meidän tulisi uskaltaa puhua.
Hyvä palkintoraati:
Olen syvästi kiitollinen, että te olitte valmiita pysähtymään ja antautumaan kirjallisuudelle. Kiitos, että nostitte kirjani esiin. Se on rohkea teko. Arvostan suuresti sitä, että te uskallatte sanoa ääneen, että ässä kirjassa on jotain sellaista, että sitä ei kannata ohittaa, jotain, mistä mahdollisimman monien olisi hyvä olla tietoinen. Varsinkin kun "se jokin" on jotain sellaista, joka ei kovin helposti ole selitettävissä.
Toisaalta en ole kovin yllättynyt, että nykypäivään tuotu muinainen syntyloitsuni kuului juuri täällä, Pohjanmaalla, jossa on vielä mahdollista astua syrjään jatkuvasta hälystä ja melusta ja pohtia itse, mikä on merkityksellistä ja tärkeää.
Kirjallisuuspalkinnot ja niiden ehdokasasettelut ovat tärkeitä. Ne ovat merkittävä mahdollisuus vaikuttaa kirjalliseen julkisuuteen kaunokirjallisista arvoista käsin. Sen vuoksi minä todella uskon, että tällä uudella kirjallisuuspalkinnolla on merkitystä nyt ja tulevaisuudessa.
Samalla, kun tunnen suurta iloa saamastani palkinnosta, tunnen myös nöyryyttä ja haluan kiittää muita palkintoehdokkaita, koska näiden erinomaisten, eri tavoin syvien ja vaikuttavien teoksien – sekä tunnettujen ammattikirjailijoiden – rinnalle nostettuna, kirjani asettuu parhaaseen mahdolliseen kontekstiin, ehkäpä jopa heimoon, jossa jokaisella kirjailijalla on omien tavoitteiden lisäksi myös yhteisiä pyrkimyksiä – ja ennen kaikkea usko kaunokirjallisuuden ja tarinankerronnan voimaan. Kiitos.
Lopuksi haluan rohkaista kaikkia niitä kirjoittajia, jotka kokevat olevansa yksin, sivussa tai näkymättömiä mitä tulee niin sanottuun kirjalliseen julkisuuteen.
Sillä pohjimmiltaan kirjallisuuden – tai kirjoittamisen – arvo ei tietenkään ole siinä, minkä verran se näkyy mediassa.
Kaunokirjallisuuden voima ei edellytä edes kustannussopimusta, vaan sitä, että me kärsivällisesti etsimme omia sanoja, omaa ääntämme ja näemme vaivaa jättääksemme jälkeemme sanoja, jotain siitä, mitä me olemme maailmasta ja sen kauneudesta oivaltaneet.
Maailmassa on paljon sanoja, mutta kirjallisuuden sanat ovat erityisiä, koska ne ovat punnittuja sanoja. Kirjoittaminen on ajattelu- ja maailmanjäsennystyötä eikä sellainen työ mene koskaan hukkaan.
Kirjallisuus on hyvällä tavalla hidasta eikä sen voima katoa niin kauan kuin kirja on olemassa. Vaikka kirjoja on paljon, yksikin kirja riittää. Muistiin merkityt sanat voivat pysäyttää ja pelastaa jonkun vielä vuosikymmenien päästä, aivan niin kuin kävi eräänä kesäpäivänä heinäkuussa 2010 Stella Julmalan löytäessä isoäitinsä puutarhakirjan.
Elina Jokinen
