Hoitoalan ristiriitainen imago harmittaa vaasalaista Arja Tuomaalaa. Hänellä on takanaan 43-vuotinen ura hoitoalalla: ensin röntgenhoitajana ja maisteriopintojen jälkeen osastonhoitajana, johtajaylihoitajana ja lopuksi muutosjohtajana.
Häntä häiritsee erityisesti negatiivisuus, joka leimaa alaa niin puheissa kuin julkisuudessa.
– En ymmärrä niitä sairaanhoitajia, jotka kertovat hokeneensa lapsilleen, että älkää vain koskaan lähtekö tälle alalle. Mitä se sellainen puhe on? Kuka lääkäri tai opettaja sanoisi lapselleen näin? Kielteisillä puheilla tehdään vain iso karhunpalvelus alalle.
Tuomaalalle ala toi aikanaan unelma-ammatin. Nuorena kauhavalaistyttönä hän haki röntgenhoitajan koulutukseen Turkuun 1970-luvun lopussa. Valmistumisensa jälkeen työ toi Tuomaalan takaisin Pohjanmaalle, jossa hän työskenteli useilla paikkakunnilla ennen Vaasaan asettumistaan.
Tänä päivänä hän hakeutuisi edelleen samalle alalle, jos olisi nuoruuden valintojen edessä.
– Hoitoala tarjoaa mahdollisuudet moneen. Ihminen, joka on kouluttautunut lähihoitajaksi tai sairaanhoitajaksi, osaa kohdata ihmisen; auttaa ja lohduttaa tilanteissa, joissa elämä näyttää nurjan puolensa.
Tuomaala korostaa työn riittävyyttä.
– Mikä muu ammatti tarjoaa lähes takuuvarman työpaikan sekä maalta että kaupungista? Mielestäni tässä on näkökulma, jota pitäisi korostaa keskusteluissa.
Hoitotyö on muuttunut vaativaksi
Täysin tuulesta temmattuja eivät hoitoalan negatiiviset puheenaiheet silti ole. Ala on muuttunut suuresti vuosikymmenten aikana.
Suurimpina muuttujina Tuomaala pitää työn vaativuutta ja tahtia. Hän antaa esimerkin laitepasseista, jotka kertovat hoitajan työssään käyttämien laitteiden käytön hallinnasta. Hoitajan passissa leima tulee olla jopa 60 eri laitteesta.
– Se on aivan valtava määrä. Kehityksen myötä laitteiden määrä on lisääntynyt huomattavasti. Myös lääkkeet ovat kehittyneet. Hoitoa pystytään antamaan yhä paremmin. Tästä kaikesta johtuen ihmisten elinikä on pidentynyt. Kaikki toimenpiteet kirjataan erittäin paljon tarkemmin ylös potilasjärjestelmiin. Totta kai kaikki tämä näkyy alan työtehtävissä. Työ on yksinkertaisesti paljon vaativampaa.
Pidentynyt elinikä lisää potilasvirtaa. Jos 1980-luvulla mietittiin, että leikataanko 60–70-vuotiasta potilasta, tehdään leikkaus tänä päivänä jopa 100-vuotiaalle. Potilasvirta lisää työn tahtia.
– Vielä 1980-luvulla meillä oli leppoisaa hoitotyössä. Työn tahti oli toista. Julkisella puolella myös rahaa oli toisella tavalla. Kesäsijaisia palkattiin täydet määrät.
Vaikka hoitotyö on muuttunut, ei Tuomaala näe alaa synkkien silmälasien läpi – ei edes palkkausta, josta aika ajoin alalla käydään kiivasta keskustelua.
– Olen kysellyt lähipiirini sairaanhoitajilta, että mitä mieltä he ovat palkkauksesta. Aiheessa näkyy selkeä kahtia jakautuminen. Nuoremmille hoitajille, joilla on pienet lapset ja ehkä isot velat taloista, palkkaus on tärkeä kysymys. Rahaa tarvitaan ja sitä saisi kovasta työstä mieluusti maksaa enemmän. Sitten taas 40–60-vuotiaat, joilla lapset ovat jo varttuneet ja talot ehkä maksettu, työn muut tekijät nousevat tärkeämmiksi. Näitä ovat esimerkiksi työyhteisö ja siinä viihtyminen.
Tunne yhteisöstä hajosi korona-aikana
Arja Tuomaala jäi työstään eläkkeelle marraskuussa. Viimeisessä työpaikassaan Pohjanmaan hyvinvointialueella hän toimi muutosjohtajana.
Uskotko Suomen sote-uudistukseen?
Kyllä, uskon siihen ilman muuta. Uudistus on täysin oikea ratkaisu. Tietysti ensimmäinen puoli vuotta oli aika kaoottista aikaa, mutta siitä ne asiat sitten alkoivat selkiintyä. Toki nyt pitää säästää, mutta kun kohteet saadaan yhdessä mietittyä, niin hyvä tulee. Mielestäni se, että terveys- ja sosiaalipalvelut toimivat nyt samassa organisaatiossa vähentää hierarkkisuutta. Kokonaisuus on nyt tasa-arvoisempi.
Miten korona-aika vaikutti sairaalan työyhteisöihin?
Yhteisöllisyys katosi. Osastoilla se säilyi, mutta hallinnon puolella se menetettiin. Kaikki tapahtuu nyt Teams-yhteyden kautta. Silti sanon, että ilman Teamsiä ei hyvinvointialue toimisi, ei ainakaan Pohjanmaalla. Alue on pitkä ja kapea, ja välimatkat ovat pitkiä.
Miltä tulevaisuus näyttää nyt, kun työ ei enää täytä päiviä?
Päällimmäisenä tunteena on ollut hämmennys. Mihin 40 vuotta oikein katosi? Puolisoni, joka myös teki uransa sairaanhoitajana, jäi vuosi sitten eläkkeelle. Se on valmistanut minuakin tähän aikaan.
Meillä on kuusi lastenlasta, joiden hoitamiseen jää nyt enemmän aikaa. Olen hiihtänyt, lukenut paljon kirjoja ja pitänyt itsestäni huolta. Vuodenvaihteen jälkeen sitten katsotaan, että mitä keksitään.
Koti on toistaiseksi Vaasassa, jossa olemme asuneet vuodesta 1985 lähtien, mutta ei sekään ole poissuljettua, että palaisimme Etelä-Pohjanmaalle. Olemme mieheni kanssa molemmat kotoisin Kauhavalta. Eteläpohjalainen identiteetti on vahva identiteetti.
