Suomen sotaa koskeva kysymys jäi kummittelemaan aloittelevan historianopiskelijan mieleen jo 90-luvulla. Kun sama arvoitus nousee vuosikymmenten kuluttua Kuortaneella yllättäen esiin, on aika etsiä vastauksia.
Lähteet johdattavat tuoksinnan alkulähteelle. Matka alkaa Etelä-Pohjanmaan neljänneksi suurimman luonnonjärven, Kuortaneenjärven kupeesta.
Lehtomaisen kukkulan huipulla Nurminiemessä jylhän majesteettisen ja sammaloituneen obeliski-muistokiven viereisessä opastaulussa seisoo, miten väkivahva pohjalainen, Töörnin Antti, yksinään tyhjensi Ruonan 600 metriä pitkän puusillan kolmesti venäläisistä vihollisista.
Kyse oli Suomen sodan siihen mennessä kiivaimmasta ja tuhoisimmasta mittelöstä, joka alkoi viisituntisena tykistötaisteluna elokuun lopussa 1808.
Tämä juttu on historiaessee, jossa pohdin, onko Töörni päätynyt jopa osaksi kansallista tarinaamme kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin klassikkoteokseen.
Essee sisältää Suomen sodan syitä ja seurauksia avaavia uutisgrafiikoita, videodokumentin ja aikakautta taustoittavia kuvagallerioita kuvateksteineen.
Aurinkoisena ja pakkasesta kuulaana päivänä Nurminiemi avautuu eteen rauhallisuuden tyyssijana. Yli 200 vuotta sitten samainen kukkula Kuortaneenjärven ja Nisoosjärven välimaastossa oli yksi monista verikentistä, jonne asemoitu tykistö kylvi ympärilleen kuolemaa.
Lopulta suomalaiset tykkimiehet joutuivat itse murhaavan sivustatulen niittämiksi.
Tarinat Kuortanetta kurittaneista taisteluista olen kuullut ensimmäisen kerran paikallisilta historianharrastajilta. Kertomukset ovat porautuneet syvälle muistini syövereihin. Osaltaan ne olivat innoittamassa jopa opiskelupaikkani valintaa, sillä Kuortaneen talomuseolla ja Klemetti-museolla kolmisenkymmentä vuotta sitten tekemäni kesätyöpestin aikoihin hain opiskelemaan historiaa Ouluun.
Myös kuortanelaisten historianopettajien innostavat oppitunnit ja kannustavat sanat ohjasivat tulevaisuuteni suuntaa. Laajasta historian tuntemuksesta on ollut sittemmin valtava etu journalistin työssä.
Mainitun kesätyön aikoihin osallistuin Kuortaneenjärven ympäri tehdylle kulttuurikierrokselle. Kuurtanes-Seuran silloinen pitkäaikainen puheenjohtaja, sotaveteraani Reino Lepistö (1922–2019) tarinoi mukaansatempaavaan tyyliinsä Ruonan vuonna 1877 rakennetulla maasillalla pidetyn opastustuokion aikana, että ”Ruonan Tuhva”, ”Päätuhva” ja ”Töörnin Tuhva” nimitykset myöhemmin saanut Töörni olisi toiminut yhtenä esikuvana Runebergille.
Lempinimiensä mukaisesti Töörni olisi toiminut esikuvana Vänrikki Stoolin tarinoiden (Vänrikit) ensimmäisessä osassa (1848) esitellylle yksinkertaiselle mutta sankarilliselle Sven Tuuvalle (ruotsiksi Sven Dufva).
Videodokumentti valottaa taustoja
Legenda aikalaisiaan kaksi päätä pidemmästä Töörnistä nousi toissa kesänä uudelleen silmieni eteen Nurminiemen sotamuistomerkin opastaulussa, kun pyöräilin ja kuvasin lähes kaikki Suomen sodan merkittävimmät taistelupaikat entisessä kotipitäjässäni.
Alitajunnasta nousee uinumaan jäänyt kysymys. Olisiko pohjalaissyntyisen kansallisrunoilijamme Runebergin runon esikuvana voinut toimia toinen pohjalainen, Ruonan sillalla venäläisiä listinyt miehenjättiläinen Antti Töörni, josta kurikkalaislähtöinen kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju käytti nimeä Anterus Töörni?
Ruonan ja Salmen taistelupaikkojen läheistä Kuopiontietä entisille kotikonnuilleen Pietarsaareen käyneen Runebergin oletettiin ihan perustellusti olleen hyvin tietoinen Töörnin sankarillisesta kahakoinnista niin Ruonalla kuin myöhemmin Iisalmessa. Molempiin yhteenottoihin kuuluivat mies miestä vastaan käydyt veriset ja kiihkeät lähitaistelut musketteihin kiinnitetyin pistimin.
Ilkka-Pohjalainen nosti sotamies Töörnin jo historian alaviitteistä esiin kertomalla hänen tarinansa itsenäisyyspäivänä julkaistussa videodokumentissa.
Töörniin, Ruonan ja Salmen taisteluihin ja Suomen sotaan syine ja seurauksineen voi perehtyä katsomalla yllä olevan historiadokumentin.
Viimeistään Edvin Laineen filmatisointi vuodelta 1958 toi Veikko Sinisalon unohtumattomasti tulkitseman Tuuvan ja sankarillisen siltakahakan lukuisten suomalaisten verkkokalvoille.
Alla olevan kuvagallerian kuvat kuvateksteineen avautuvat klikkaamalla kuvaa.
Runebergin valtava merkitys
Suomen sota 1808–1809 sujui entiseltä suurvallalta surkeasti. Venäjän ylivoimainen armeija nujersi pääosin suomalaisista koostuneet Ruotsin maavoimat nopeasti. Suomi liitettiin kasvavaan keisarikuntaan.
Sodan sotilaat saivat vanhentua pitkän aikaa rauhassa. Vasta Runebergin Vänrikit nosti heidät yleiseen tietoisuuteen ja antoi heille kansallisen tehtävän.
Autonomisessa suurruhtinaskunnassa elettiin kansallisuusaatteen ja kansakunnan rakentamisen aikaa.
Pohjanmaan rannikolla, Pietarsaaressa syntynyt Runeberg (1804–1877) oli kirjaimellisesti luomassa suomalaisuuden ihannekuvaa ja antoi järkälemäisessä runokokoelmassaan tuolle tarinalle moraalista selkärankaa.
Kansallisen heräämisen kultakaudella kirjoitetun runokokoelman yksi runo kertoi yksinkertaisesta Suomen sodan sankarista, Sven Tuuvasta, joka kaatui eeppisen ja urhoollisen taistelun jälkeen.
Lapuan ja Ruonan taistelut mainitaan myös Runebergin Lotta Svärd -runossa.
Sukellan kysymykseen yhä syvemmälle lapualaislähtöisen historiantutkijan Teppo Ylitalon kanssa. Opiskeluaikoina parikymppisen Ylitalon kyky havainnoida historian käännekohtia teki samalla historianlaitoksella opiskelleeseen yleisen historian pääaineopiskelijaan vaikutuksen. Vaikka journalismin opinnot veivät allekirjoittaneen Tampereelle, en yllättynyt kuullessani, että Oulun yliopiston historian laitoksen Paras pro gradu Suomen ja Skandinavian historiassa 2003-2004 oli Ylitalon käsialaa.
Nykyisin Ylitalo työskentelee Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana. Hän on myös väitöskirjatutkija historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa. Ylitalon väitöskirja käsittelee pohjalaisuuden ja eteläpohjalaisuuden rakentumista, joten hän on juuri oikea henkilö tarkastelemaan kokonaisuutta kansakunnan rakentamisen näkökulmasta.
Varsinkin 1830-luvulta lähtien pieni nuorten oppineiden piiri innostui kansainvälisten esikuvien mukaan suomalaisuusaatteesta. Suomesta ja suomalaisista alettiin tietoisesti rakentaa yhtä ja yhteistä kansakuntaa.
Ylitalon mukaan suomalaisuuden rakentamiseen kuuluivat oleellisena osana kansallisten murroskausien ja kansallissankareiden etsintä. Molempia löydettiin erityisesti sodista, niin kuin monessa muussakin maassa.
Kuvaavaa on, että toisen pohjalaissyntyisen kirjailija-runoilijan ja historioitsijan, nuoren Zachris Topeliuksen (1818-1898) mukaan Suomi oli muodostanut oman kansansa vasta Suomen sodan, eli Ruotsista irtautumisen jälkeen.
Siksi Suomen sota nousikin kansallisessa kertomuksessa erittäin merkittävään rooliin.
– Suomen sodan sankarieepoksen kirjoittaminen käsitettiin jo ennakkoon kansalliseksi suurtyöksi, joka odotti sopivaa tekijää. J. L. Runeberg toteutti sen sitten erittäin maineikkaalla tavalla.
Vänrikki Stoolin tarinoista tuli 1800-luvulla yksi suomalaisista perusteoksista Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalan ja Uudenkaarlepyyn maalaiskunnassa syntyneen Topeliuksen Maamme-kirjan rinnalla.
– Melkein kaikki maan kansakoululaiset tiesivät Ruonan taistelun ja sen runollisen kertomuksen, Ylitalo muistuttaa.
Tarinat alkavat elää
Kuinka paljon Runebergin Vänrikeistä oli sitten totta ja kuinka paljon runoilijan luovuutta?
Ylitalon mukaan Runeberg itse ärsyyntyi koko kysymyksestä, sillä hänen mielestään se ei ollut lainkaan oleellista ja vei huomion aivan väärään paikkaan.
– Oikea paikka oli tietysti kansallinen kertomus sodasta ja sen sankareista, jotka sitoivat suomalaisia yhteen. Ja ehkä myös Runeberg itse, joka rakensi tietoisesti itsestään kansallisrunoilijaa.
Runeberg oli kerännyt Suomen sodan historiaa ja kuunnellut tarinoita. On täysin selvää, että osassa runoissa oli myös todellisuuspohjaa.
– Mikä osa, sitä on hyvin vaikea sanoa.
Ihmisiä Suomen sodan ikääntyneet sankarit kiinnostivat kovasti Vänrikkien ilmestymisen jälkeen.
– Monessa paikassa, myös Kuortaneella, heistä tuli 1850–1860-luvuilla paikallisia sankareita, joita nostettiin esiin juhlissa ja joille annettiin muistopalkintoja. Yhtäkkiä heistä tuli Suomen historian kansallisia symboleja, vaikka aiemmin kukaan ei ollut kiinnittänyt oikeastaan mitään huomiota vanhoihin sotaukkoihin.
Alla oleva grafiikka kuvaa Suomen sodan kokonaismenetyksiä.
Ylitalosta on selvää, että ihmisiä myös kiinnosti, keitä Vänrikkien sankarit oikeasti olivat. Heitä etsittiin tietoisesti. Esimerkiksi Lapualla oli jos jonkinlaista kansantietoa siitä, kuka oli mystinen Numero 15 Stolt, joka pellolta liittyi Lapuan taisteluun ja teki siinä sankaritekoja.
– Mielenkiintoista on, että valtaosa näistä kansantarinoista viittasi kyllä eri kautta samaan henkilöön, Juho Bladiin.
Koska aikaa varsinaisista tapahtumista oli kulunut vuosikymmeniä, monet kansanperinteen tarinat oletetuista Vänrikkien sankareista paisuivat ja irtosivat todellisuuspohjasta.
– Heidät nähtiin ihanteellisessa ja symbolisessa valossa, ja heihin liitettiin monesti joitakin poikkeuksellisia ominaisuuksia. Antti Töörni oli erityisen vahva ja pitkä, ja Juho Bladin taas sanottiin syntyneen kaikki hampaat suussaan.
Oliko tämä totta vai ei, mahdotonta sanoa, mutta Ylitalon mukaan tällaiset piirteet edustivat tyypillisesti myös kansallisen kertomuksen idealisointia.
– On kiintoisaa, millä tavalla me luemme Runebergin kansallisrunoelmaa tänä päivänä. Nykyään harva tunnustautuu kansallisen tarinan rakentajaksi, mutta sen sijaan historiantutkimuksessakin puretaan mielellään kansallisia myyttejä ja tarinoita. Tässä ajassa meillä on tarve paljastaa kansalliset tarinat rakennetuiksi ja jollakin tavalla epäaidoiksi.
Väitöskirjatutkija myöntää, että myytinmurtamisella on tarvetta ja paikkansa, mutta ainoana näkökulmana se on vähän surullinen.
– Yhteiset tarinat ovat aina jollakin tasolla myyttejä. Ne perustuvat vähintään osittain siihen, että me kaipaamme yhteisiä tarinoita ja haluamme olla osa niitä. Mutta viekö se niiltä arvon? Mitä jää jäljelle, jos me riisumme ympäriltämme yhteiset tarinat ja rakennetut traditiot?
Oikeus yhteiseen tarinaan
Kun tämän päivän tapahtumavirrasta historiantutkijan mieleen tarttuvat päällimmäisinä puheet siitä, kuinka minulle kuuluu sitä ja minulle kuuluu tätä tai kuinka kaikki muut kuin minä ovat väärässä, kyselee Ylitalokin mielessään, mitä ovat ne yhteiset tarinat, jotka tänä päivänä yhdistävät meitä.
– Vieläkö meillä on yhteinen kokemus esimerkiksi hyvinvointivaltiosta tai sodista selvinneestä ja yhdessä jälleenrakentaneesta kansakunnasta? Vieläkö meillä on yhteinen tarina pohjalaisista ja pohjalaisuudesta? Vieläkö meillä on merkitystä yhdessä?
Ylitalo toivoo, että on.
– Ja toivon että niitä myös tietoisesti rakennetaan ja ylläpidetään. Koska jokaisella on oikeus kuulua joukkoon ja osaksi yhteistä tarinaa.
Suomen sota kuritti kuortanelaisia monin tavoin, kuten grafiikka osoittaa.
Ylitalo nostaa esiin vielä kaikkien tunteman kuninkaallisen. Viime syksynä 96-vuotiaana kuolleen kuningatar Elisabet II:n (1926–2022). Yhdistyneen kuningaskunnan kuningattaren hautajaiset on hyvä esimerkki.
– Ei hän ollut koskaan meidän hallitsijamme, eikä hänellä kotimaassaankaan ollut varsinaista poliittista valtaa. Mutta hän oli kuitenkin symboli ja traditio, joka tarjosi meille ja koko maailmalle kanavan kokea yhteisyyttä ja osallisuutta. Hän oli rakentamassa meille yhteistä tarinaa, joka oli vielä kansallisia kertomuksiakin laajempi.
Tuuvan spekuloidut esikuvat
Tämä essee ei pyri, eikä pystykään antamaan aukotonta vastausta, oliko Töörni kenties Runebergin Tuuvan esikuva, tai yksi heistä. Yhtä kaikki, Töörni oli historiallinen henkilö, jonka olemassaoloa ei yritetäkään kumota. Pohjalaisille hän on ”Tuhva”.
Ruonan sillalla ”Päätuhva” laittoi ranttaliksi ja selvisi sodasta vieläpä hengissä toisin kuin runoteoksen fiktiivinen Tuuva.
Lopuksi pureudun vielä muutamaan väittämään Tuuvasta.
Vuonna 1864 Oskar Rancken esitti kirjassaan Fänrik Ståls hjeltar (1864), että Sven Tuuva -runo todellisuudessa pohjautuu Koljonvirran taisteluun lokakuussa 1808 ja että runon sankari olisi ollut Vaasan rykmentin Mustasaaren komppaniassa taistellut ruotusotamies Johan Zacharias Bång.
Tuuvan esikuvana on pidetty joskus myös J.Z. Dunckerin yksinkertaisena pidettyä renkipoikaa, jonka sanottiin seuranneen isäntäänsä sotatantereelle. Runeberg puolestaan olisi väittämän mukaan kuullut renkipojasta vierailtuaan perhetuttavansa Dunckerin lesken luona Artjärvellä Kinttulan kartanossa.
Runebergin runouden asiantuntijat ovat aiemmin tulkinneet, että Tuuvalla ei ole ollut välttämättä elävää esikuvaa. Malliesimerkki on voinut johtaa ylevästi jopa antiikin Roomaan päiviin. Antiikin historian hyvin tuntenut runoilija on saattanut ottanut esimerkin Tiber-joen joen kamppailusta 507 eaa.
Roomalaishistorioitsija ja keisari Augustuksen sisäpiiriläinen Titus Livius rakensi yhtä lailla aikansa myyttistä sankarihahmoa kirjoittamalla legioonalainen Horatius Cocleen pidätelleen Tiberin sillalla ylivoimaisia etruskeja.
Melko huolettomalta sen sijaan kuulostaa analyysi, jonka perusteella Sven Tuuva -runossa oleva silta olisi voinut olla vaikkapa Porvoon silta, jonka yli Runeberg melkein päivittäin käveli.
Joka tapauksessa 40 vuotta Suomen sodan jälkeen päätään nostanut kansallinen herääminen innosti myöhemmin Fredrik Paciuksen säveltämään Maamme-laulun ja muiden aivoituksissa syntyi lukuisia marsseja, tunnetuimpana Porilaisten marssi.
Yhtä lailla urhoollisista taisteluista tehtiin näytelmiä ja kuvataidetta, jotka ovat kantaneet meidän päiviimme ja niiden yli.
Lähteet: Ruona, kylä historian laineilla (2013, Suomen sodan historia 1808-1809, Lappalainen, Wolke, Pylkkänen (2008), Suomen sota 1808-1809, taustat, tapahtumat, muistomerkit Luoto, Talvitie, Visuri (2010), Kyrönmaa XIV, Kuortaneen kirja (1968), Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin, Klemetti (1932), Samuli Paulaharju, Kytösavujen mailla, Kuvauksia Etelä-Pohjanmaalta (2005), Eteläpohjalaisia taisteluissa I, Nuijasodasta vapaussotiin, Alanen (1980) Ilkka-Pohjalaisen arkisto, fi.geneanet.org, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivut, Vänrikki Stoolin tarinain tietoliite, elämäkerrallisia tietoja Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöistä, (WSOY 1982)
