Suomen syntyvyydestä puhutaan tilastollisena ongelmana, joka aiotaan ratkaista muutamalla päätöksellä, kannustimella tai kampanjalla. Todellisuudessa kyse on paljon arkisemmasta ja samalla vaikeammasta asiasta.
Syntyvyys on ollut pitkään historiallisen matalalla tasolla. Vuonna 2025 kokonaishedelmällisyysluku Suomessa nousi 1,3 lapseen naista kohden, mutta taso on edelleen kaukana väestön uusiutumisen rajasta, 2,1. Tällainen käänne parempaan on rohkaiseva, mutta se ei vielä muuta isoa kuvaa.
Tammi-heinäkuussa 2026 Etelä-Pohjanmaalla ainoastaan Ilmajoella luonnollinen väestönkasvu on positiivinen. Kurikassa maan sisäinen muuttoliike ja maahanmuutto ovat hidastaneet negatiivista väestönkehitystä.
Vielä 30 vuotta sitten 60 000:n vuosittain syntyneen suomalaisen lapsen elämä meni samalla kaavalla kuin heidän vanhempiensa. Koulu, rippikoulu, ammattiin valmistuminen, parisuhde, lapset ja työ. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat luonteva tukiverkko, jos arjessa tuli haasteita. Ei ajateltu taloudellisia asioita, tai sitä, rajoittaako lapsi uratoiveita ja muuta elämää.
Nyt on toisin. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen käsittelee kirjassaan Itsekkyyden aika sitä, kuinka ihmiset keskittyvät nykyään oman hyödyn ja nautinnon maksimointiin. Lasten hankkimisesta on tullut yhä enemmän henkilökohtainen projekti sen sijaan, että se nähtäisiin osana elämän luonnollista jatkumoa.
Perheen perustaminen ja vanhemmuus nähdään helposti uhrauksena omalle ajalle, vapaudelle ja elintasolle. Ihmisten elämä pyörii vahvasti yksilön identiteetin ja henkilökohtaisen kehityksen ympärillä. Kun ihmisen elämä rakentuu jatkuvalle vapaudelle ja loputtomille vaihtoehdoille, lapsen hankkiminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä kompromissilta.
Syntyvyyskeskustelussa pitää päästä pois ääripäistä, kuten moralisoiva puhe, jossa ihmisille vihjaillaan velvollisuudesta hankkia lapsi, tai talouspuhe, jossa ajatellaan, että joku rahallinen etuus ratkaisee halun saada lapsi.
Lapsia ei tehdä kansantalouden tarpeisiin, vaan omaan elämään.
Yksi keino on vahvistaa nuorten uskoa tulevaisuuteen. Luottamus mahdollisuuteen valmistua ammattiin, löytää työpaikka ja asunto. Samaan aikaan kuulemme uutisia ilmastonmuutoksesta, sodista, taudeista, kansantalouden kriisistä, yms. asioista. Kaikki vaikuttavat siihen, uskalletaanko perhettä perustaa. Parasta syntyvyyspolitiikkaa on, kun nuori kokee, että hän voi yhdistää opiskelun, työn ja vanhemmuuden.
Toinen keino on tehdä lapsiperheiden arjesta sujuvaa. Varhaiskasvatuksen saatavuus, neuvola- ja perhepalvelut, matalan kynnyksen tuki ja joustavat työajat ovat viesti siitä, että lapsiperhe on yhteiskunnassa tervetullut.
Kolmas keino on lisätä puhetta perheellistymisestä ilman syyllistämistä. Moni lykkää lapsitoiveita, elämässä on ensin saatava kaikki valmiiksi.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että harvoin tulee hetkeä, jolloin työ, talous, parisuhde ja asuminen ovat täydellisesti järjestyksessä.
Neljäs keino on kunnan rooli. Kunta ei päätä perhevapaista tai valtakunnallisista etuuksista, mutta kunta vaikuttaa arjen sujuvuuteen.
Kaavoitus, houkuttelevat tontit ja vuokra-asunnot, laadukas varhaiskasvatus, harrastusmahdollisuudet, ajanmukaiset koulut ja työpaikat muodostavat kokonaisuuden, jossa perheen perustaminen tuntuu mahdollisuudelta.
Kurikassa näihin on panostettu. Meillä on ilmainen varhaiskasvatus, uusia kouluja sekä investointeja vapaa-ajan palveluihin. Kurikka on mukana Unicefin Lapsiystävällinen kunta -mallissa. Elinvoimapolitiikka ja perhepolitiikka eivät ole Kurikassa erillisiä asioita.
Myös asenteilla on merkitystä. Lapsimyönteinen kunta ei tarkoita juhlapuheita, vaan käytännön ilmapiiriä ja ennen kaikkea, että perheistä puhutaan voimavarana. Pienetkin asiat rakentavat tunnetta, että lapsiperheellä on hyvä olla.
Syntyvyyden parantaminen ei ole yhden ministeriön, etuuden tai kampanjan tehtävä.
Se on pitkäjänteistä työtä, jossa talous, työelämä, palvelut, asuminen ja koulutus kulkevat käsi kädessä.
Syntyvyyttä ei nosteta käskemällä. Sitä voidaan tukea luomalla turvaa, luottamusta ja arjen toimivia ratkaisuja. Lopulta kyse on yksinkertaisesta kysymyksestä: Uskaltavatko ihmiset ajatella, että lapselle on tässä maailmassa hyvä tulevaisuus?