Terveydelle haitallisten PFAS-yhdisteiden yhteydessä puhutaan usein teflonpintaisista pannuista ja kattiloista. Kun pinta vahingoittuu, eli siihen tulee esimerkiksi naarmuja, värimuutoksia tai kupruja, pinnasta voi irrota PFAS-yhdisteitä, jotka siirtyvät ensin ruokaan ja ruoan mukana ruokailijan elimistöön.
Riskin voi välttää valitsemalla sellaisia pinnoitevaihtoehtoja, joissa ei ole käytetty PFAS-yhdisteitä, eli esimerkiksi keraamisia tai ruostumattomasta teräksestä valmistettuja pannuja, kertoo Ruokaviraston erityisasiantuntija Merja Virtanen.
– Jos pannut ovat ehjiä pinnaltaan, niitä on ihan turvallista käyttää, Virtanen huomauttaa.
PFAS-yhdisteiden eli perfluorattujen alkyyliyhdisteiden terveysvaikutuksia ei tunneta täysin, mutta tiedetään, että ne kertyvät ihmisen elimistössä veren proteiineihin, munuaisiin ja maksaan.
Yhdisteet ovat niin sanottuja ikuisuuskemikaaleja, joita käytetään laajasti teollisuudessa ja kaikenlaisissa vettä, likaa tai rasvaa hylkivissä kuluttajatavaroissa pannuista tekstiileihin. Näiden tuotteiden valmistuksen, käsittelyn, varastoinnin ja hävittämisen yhteydessä niitä päätyy ympäristöön ja sieltä edelleen elintarvikkeisiin.
PFAS-yhdisteille altistuminen on kuitenkin hyvin vähäistä pannujen, kattiloiden ja muiden tavaroiden kautta, ja jopa 40–100 prosenttia PFAS-yhdisteistä saadaan elimistöön suoraan ruoasta, kertoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) erikoistutkija Merja Korkalainen.
– Eniten PFAS-yhdisteitä on kalassa ja seuraavaksi eniten lihassa, hedelmissä ja kananmunissa. Niitä voi löytyä myös juomavedestä paikallisten päästölähteiden alueella.
Korkalainen huomauttaa, että kalansyöntiä ei kuitenkaan kannata lopettaa PFAS-yhdisteiden pelosta. Tästäkin on tehty hyötyhaitta-analyysejä, jotka osoittavat, että kalan syönnin hyödyt peittoavat riskit. Jos kuitenkin tietää, että esimerkiksi tietyssä vesistössä on erityisen paljon PFAS-yhdisteitä, tällaisten kalojen kalastusta ja syöntiä kannattaa välttää.
EU:n lainsäädännössä on asetettu tarkat raja-arvot sille, kuinka paljon yksittäisessä elintarvikkeessa saa olla PFAS-yhdisteitä, eli ihmisten yhdisteille altistumista säädellään ja valvotaan.
Poistuminen voi kestää vuosikymmeniä
Elintarvikkeiden jälkeen merkittävin PFAS-yhdisteille altistumisen tapa on huonepöly ja hengitysilma. Yhdisteitä on käytetty esimerkiksi sisustustekstiileissä, vaatteissa ja elektronisissa laitteissa, mitä kautta ne voivat päätyä hengitysilmaan ja laskeutuneeseen pölyyn, sanoo Korkalainen.
– Tätä riskiä voi pienentää ihan vain siivoamalla säännöllisesti.
Erilaisia PFAS-yhdisteitä on valtavasti. Korkalaisen mukaan kaikkein haitallisimmille yhdisteille altistuminen on vähentynyt jopa 50–85 prosenttia, kun nykytilannetta verrataan 2000-luvun alkuun. Tietoisuus yhdisteisiin liittyvistä riskeistä on kasvanut, minkä seurauksena niiden käyttöä on rajoitettu.
PFAS-yhdisteet kertyvät elimistöön, ja niiden täydellinen poistuminen voi kestää vuosikymmeniä. Lapset ovat PFAS-yhdisteiden haittavaikutuksille kaikkein herkimpiä.
Yhdisteet heikentävät lasten rokotusvastetta ja immuunijärjestelmän kehittymistä. Hormonien kautta ne vaikuttavat myös lasten kasvuun ja kehitykseen.
– Myös raskaana olevat ovat riskiryhmää, sillä yhdisteet voivat vaikuttaa sikiöön raskausaikana. Lisäksi ne siirtyvät myös äidinmaidon kautta lapseen.
PFAS-yhdisteillä voi suurina pitoisuuksina olla vaikutusta esimerkiksi maksan toimintaan, tulehdusalttiuteen ja lisääntymisterveyteen. Riskit konkretisoituvat usein vasta pitkän ajan kuluessa.
Uusi asetus rajoittaa
Helmikuussa astui voimaan EU:n uusi pakkaus- ja pakkausjäteasetus, joka kieltää vuoden 2026 elokuun puolivälistä alkaen PFAS-yhdisteiden käytön sellaisissa materiaaleissa, joiden on tarkoitettu olevan kosketuksissa elintarvikkeiden kanssa, kertoo Merja Virtanen Ruokavirastosta.
– Asetus tulee vaikuttamaan laajasti tavaroihin, joissa käytetään PFAS-yhdisteitä. Vaikka tilanne paranee, on hyvä muistaa, että PFAS-yhdisteitä on jo paljon ympäristössämme, ja niiden pysyvyyden vuoksi niitä tulee esiintymään jatkossakin elintarvikkeissa.
PFAS-yhdisteissä hiiliatomeihin kiinnittyneet vetyatomit on korvattu fluoriatomeilla. Mitä pidemmästä hiili-fluoriketjusta on kyse, sitä kestävämpi yhdiste on. Kestävimmät yhdisteet eivät hajoa ympäristössä biologisesti, kemiallisesti eivätkä fysikaalisesti, minkä takia niitä kutsutaan ikuisuuskemikaaleiksi.
Virtanen huomauttaa, että esimerkiksi luonnossa fluoriyhdisteet ovat hyvin harvinaisia, eli luonnosta löytyvä fluori on yleensä ihmisten aikaansaannosta.
