Suomi on jo vuosia jatkuneen maanmyynnin syvämalli. Meillä riemuitaan, ainakin päättäjätasolla, siitä, miten paljon saamme ulkomaisia investointeja rajojemme sisäpuolelle.
Erityisesti kaivoshankkeiden kehitysmaamentaliteetti Suomessa on laskenut maamme samaan kategoriaan kuin jotkut Afrikan maat suhteessa Kiinaan.
Anteliasta luvitusta perustellaan useimmiten työllistävällä vaikutuksella. Saamme hiukan rippeitä siitä, mitä ulkomaisille suuryrityksille valuu, vaikkapa eteläafrikkalaiselle Sibanye-Stillwaterille Keliberin kautta tai Agniko Eaglelle Kanadaan Kittilän kultakaivoksesta.
Luotettavuus työpaikkojen osalta näkyy Kiina-omisteisella Kotkan akkumateriaalitehtaalla, jonne satoja työtekijöitä tuodaan Kiinasta.
Suurelta osin ulkomaalaisomisteisia ovat myös vihreää sähköä tuottavat tuulimyllyt.
Uusimpana autuuden lähteenä koetaan datakeskukset, vaikka tiedetään niiden valtava sähkön- ja jäähdytysveden tarve, eikä jäähdytykseen riitä mikään noro. "Suuri viisaus" on niin ikään keksinyt ryhtyä pienvesivoimaloiden kalliisiin purkutoimiin, että lohi pääsee kutemaan!
Tämä tuurivoima tarvitsee korvaavan tehoreservin tuulettomiin päiviin. Eikö olemassa oleva pienvoimalakanta korvaisi ainakin osaa tästä puuttuvasta tehosta? Lisäksi nykyinen maailman epävarma tilanne puoltaa huoltovarmuuden kannalta niiden säilyttämistä.
Oma lukunsa ovat innovaatiomme, jotka myydään oitis eniten tarjoavalle! Viimeisimpänä metsänistutuskone, jolla pystytään jopa 30 000 taimen istutukseen päivässä. Suuryhtiö John Deere sai hyvän bisneksen!
Ja maamme hallitus on polvillaan rahan edessä. Jääkö suomalaiseen omistukseen muuta kuin verovaroin tuetut, entisten kaivosalueiden maisemoijat, konkurssimyllyjen purkufirmat ja tekoälyn varassa toimivat vanhainkodit ja sairaalat? Kysynpä vaan.