Keväällä 2022 venäläisjoukot piirittävät Ukrainan eteläosassa Mariupolin kaupunkia. Kiivaiden taistelujen kohteena oli etenkin Azovstalin terästehdas.
– Juuri silloin katsoin Etsivän keskuspoliisin aineistoa, ja juuri silloin osui silmään suomalaisten 1930-luvulla Mariupolista lähettämiä kirjeitä. Se oli jotain kovin koskettavaa sillä hetkellä, sanoo Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä -tutkimushanketta johtava dosentti Aleksi Mainio.
Kirjeitä Suomeen kirjoittivat varsinkin 1930-luvun alkupuolella Neuvostoliittoon loikanneet ihmiset. Heidän elämänsä itärajan takana noudatti samaa kaavaa. Rajan yli tultuaan loikkarit pidätettiin, kuulusteltiin ja viikkoja kestäneen tutkintavankeuden jälkeen annettiin kolmen vuoden pakkotyötuomio. Työmaat sijaitsivat eri puolilla neuvostojen maata. Aikaa myöten joitakin kymmeniä suomalaisia päätyi Mariupoliinkin rakennustöihin.
Maaliskuussa 1938 loikkari Fanny Hatanpää postitti Sotshista kirjeen Helsinkiin Vuorikatu 10:een:
"Matkustimme vuonna 1936 Karjalasta Ukrainan Neuvostotasavaltaan kaupunki Marjupooliin, olin työssä rappaamassa, siellä rakennettiin uutta kaupunginosaa. Siinä vieressä on vanha kaupunki, josta nyt on tullut miljoonakaupunki komeineen katuineen ja mahtavine taloineen, kaupungin nimi on Stalino (nykyisin Donetsk), neljä kertaa suurempi kuin Helsinki. Marjupoolissa emme tykänneet olla, matkustimme Kaukaasiaan Mustanmeren rannalle, tämän kaupungin nimi on Sotsi."
Suomalaisten kirjeitä tuli 1930-luvulla Neuvosto-Ukrainasta myös muun muassa Kiovasta, Harkovasta, Odessasta ja Sevastopolista.
Köyhiä suomalaisloikkareita ei haluttu Neuvostoliittoon
Talouslaman koettelemasta Suomesta loikkasi Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa 15 000–20 000 ihmistä. Neuvostoliitossa yllätyttiin Mainion mukaan loikkari-ilmiöstä eli siitä, että tuollainen määrä suomalaisia tuli yhtäkkiä rajan yli.
– Tämä oli yllätys siinä mielessä, että näitä ihmisiä ei oikeastaan haluttu Neuvostoliittoon, vaikka neuvostopropaganda oli maalannut maasta ruusuista kuvaa.
Monet suomalaisloikkarit kun olivat nuoria ja ammattitaidottomia eikä heillä ollut omaisuutta.
– Amerikansuomalaiset taas olivat toinen juttu. Heillä oli monesti mukanaan omaisuutta ja heillä oli osaamista. He olivat haluttua työvoimaa.
Loikkareiden ja muiden suomalaisten Neuvostoliitosta Suomeen lähettämiä kirjeitä on useita tuhansia. Mainio sanoo tienneensä, että kirjeitä on olemassa, mutta kertoo yllättyneensä tutkimushankkeen aikana siitä, miten paljon tietoa rajan yli koko ajan tuli.
Tietoa Neuvostoliiton oloista antoivat myös tuplaloikkarit.
– He loikkasivat ensin Neuvostoliittoon ja joutuivat työmaalle muutaman kuukauden tutkimusten jälkeen. He olivat tottuneet kulkemaan Itä-Suomen metsien läpi, joten heille ei ollut mikään ongelma loikata takaisin. He pystyivät kyllä auringon mukaan suunnistamaan rajaa kohti, Mainio sanoo.
Tällaisia tuplaloikkareita oli tuhansia. Rajan tällä puolella heidät kuulusteltiin ja asetettiin karanteeniin. Virkavalta oli hyvin kiinnostunut, missä nämä olivat Neuvostoliiton puolella olleet ja ketä nähneet.
Neuvostoliitosta Suomeen lähetetyt kirjeet aluksi rehellisiä
Suomalaisilla oli varsinkin 1930-luvun alussa mahdollisuus lähettää kirjeitä koto-Suomeen. Loikkareiden vyöryn takia niitä ei Neuvostoliiton puolella ehditty sensuroida, joten ne olivat Mainion mukaan todella vilpittömiä.
– 1930-luvun jälkipuoliskolla tilanne muuttui ja myös kirjeiden sisältö muuttui selkeästi.
Suomen puolella oli Viipurissa Etsivän keskuspoliisin konttori, jossa kaikki itärajan takaa tulleet kirjeet luettiin ja tehtiin niistä tiivistelmiä.
– Se oli yksi kanava saada tietoa, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. 1930-luvun alkupuoliskon kirjeet olivat yllättävän rehellisiä ja avomielisiä. Niissä kerrotaan muun muassa kaikki kuolleet lapset ja taudit, ja työmailta tuli paljon kirjeitä kurjuudesta ja niukkuudesta, Mainio kertoo.
Joukossa oli myös kirjeitä, joissa oli poliittista innostusta. Lisäksi on kirjeitä, joissa vaikkapa köyhä suomalainen oli päässyt opiskelemaan ja kertoi, kuinka hyvin asiat olivat sillä hetkellä. Toisaalta sama ihminen saattoi päätyä muutamaa vuotta myöhemmin suuren terrorin aikana tuomituksi.
Vuosien 1937–1938 suuren terrorin aikana suomalaisten Suomeen lähettämät kirjeet kiinnittivät neuvostoviranomaisten huomion. Tuolloin katsottiin raskauttavaksi, että suomalaisilla oli ollut yhteyksiä Suomeen. Vainoharhaisessa ilmapiirissä viranomaiset vetivät Mainion mukaan johtopäätöksen, että tämä oli osoitus salaliiton punomisesta Neuvostoliiton tuhoamiseksi.
– Kirjeet olivat niin sanotusti helppoja syöttöjä tsekisteille eli Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n virkamiehille tuomioiden laatimiseksi, Mainio huomauttaa.
Neuvostoliitossa oli 1930-luvun alussa noin 30 000 Suomen kansalaista tai entistä kansalaista. Joukossa oli loikkareiden lisäksi muun muassa Suomesta sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneita punaisia.
Suuri terrori iski lujaa rajakansoihin
Stalinin suuren terrorin aikana Neuvostoliitossa eläneet rajakansat olivat Mainion mukaan neuvostoviranomaisten hampaissa.
– Jos oli etninen venäläinen, hänellä oli huomattavasti pienempi riski joutua myllyyn kuin esimerkiksi baltilla, suomalaisella ja puolalaisella sekä myös Neuvostoliiton saksalaisella.
Vainoharhaisessa ilmapiirissä Neuvostoliitossa ajateltiin, ettei rajakansoihin ja saksalaisiin voi luottaa. Esimerkiksi suomalaisten uumoiltiin liittoutuvan Suomen kanssa.
Suuren terrorin yhteydessä Mainio puhuisi poliittisesta terrorista, jossa oli mukana etninen sävy.
– Tämä näkyy siinä, kehenkä se kohdistui, mutta suomalaiset eivät olleet mitenkään erityinen ryhmä muiden kansallisuuksien joukossa.
Epäluulo rajakansoja kohtaan liittyi sodan odotukseen.
Neuvostoliiton perustuksiin on Mainion mukaan jo valettu pelko salaliitoista, koska valtion synnyn takana ovat vallankaappaus ja sisällissota.
– Neuvostoliitolla oli ihan oikeitakin vihollisia myös 1930-luvulla, mutta ne olivat eri tahoja kuin ketkä tuomittiin suuren terrorin aikana. Koko ajan Neuvostoliitossa oli väkivallan ja salaliittojen pelko ja uhka, joka aktivoitui niin äärimmäisen hirvittävällä tavalla vuosina 1937 ja 1938.
Suuren terrorin aikana Neuvostoliitossa tuomittiin kaikkiaan 1,6 miljoonaa ihmistä, ja näistä yli 700 000 sai kuolemantuomion.
– Se tarkoittaa keskimäärin 1 500:aa kuolemantuomiota joka ikinen päivä. Se on mielestäni aika pysäyttävä määrä.
Lähteistä voidaan varmuudella todentaa, että suuren terrorin vuosina Suomen kansalaisia ja entisiä Suomen kansalaisia tuomittiin kuolemaan noin 5 000 ja vankileireille lähetettiin yli tuhat. Kaikkia tapauksia ei Mainion mukaan voi kuitenkaan lähteistä todentaa ja aina tietty osa jää katveeseen.
– Tällä hetkellä arvioisin, että katveeseen jää 1 000–2 000 tapausta.
Väkivallan purskahdus
Vuosina 1937–1938 toimi Mainion mukaan suunnaton koneisto, jolla oli päätösvalta ihmisten kohtaloihin. Koneisto oli pyramidin mallinen, ja sen huipulla oli päätösvaltaa käyttävä Josif Stalin. Hän oli viime kädessä vastuussa koko suuresta terrorista. Stalinin alapuolella olivat NKVD:n koneisto ja pyövelit.
Moskovasta lähtivät kiintiöt, joissa kerrottiin pidätettävien lukumäärä. Pidätettävistä osa tuomittiin kuolemaan ja osa lähetettiin vankileirien saaristoon Gulagiin.
Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä -tutkimushankkeessa ja sen aikana laadittavassa tietokannassa tärkein ryhmä ovat Mainion mukaan juuri suuren terrorin aikana tuomitut Suomen kansalaiset ja entiset Suomen kansalaiset.
Vuodet 1937 ja 1938 ovat Mainion mukaan maailmanhistoriallisesti hyvin poikkeuksellinen jakso, väkivallan purskahdus, jonka aikana pidätettiin valtava määrä ihmisiä.
Jokainen pidätetty kuulusteltiin ja hänestä tehtiin paperit. Jokainen liitettiin johonkin salaliittoon, ja lopuksi jokaiselle annettiin yksilöllisesti tuomio. Tosin tuomiot annettiin liukuhihnalla.
– Nähtiin tällainen suunnaton vaiva, ja sitten annettiin tuomio, joka useimmiten oli niskalaukaus, Mainio sanoo.
Rajan läheisyys merkitsi kovempia tuomioita
Kansallisarkiston tutkimushankkeessa ei ole käyty järjestelmällisesti läpi inkeriläisten kohtaloita suuren terrorin vuosina, koska painopisteenä ovat Suomen kansalaiset. Alustavien karkeiden arvioiden mukaan inkeriläisiä tuomittiin 3 000–4 000. Mainio uskoo, että tämäkin luku tarkentuu hankkeen edetessä.
Inkeriläiset ja Suomen kansalaiset ovat erilaisia ihmisryhmiä, ja näiden ryhmien kohtaloissa oli suuren terrorin aikana paljon eroa.
– Inkeriläisten suurin tragedia ovat massiiviset väestönsiirrot, jotka heidän osaltaan alkoivat 1930-luvun alussa. Tietenkin väestönsiirtoja oli myös toisen maailmansodan aikana, Mainio sanoo.
Suuren terrorin aikana Suomen kansalaisten tappoluvut olivat inkeriläisiä pahempia. Suomalaisten joukossa oli esimerkiksi paljon loikkareita, joilla oli kirjeyhteys Suomeen ja sukulaisia siellä. Monet heistä olivat myös jääneet asumaan lähelle raja-aluetta.
– Suomen kansalaisilla oli tavallaan valmiina "rikoshistoria" mielivaltaisen neuvostovirkakoneiston näkökulmasta.
Neuvostoliiton laajuus näkyy siinä, että maan eri alueilla suuret vainot olivat hyvin erityyppisiä. Jos Suomen kansalainen pidätettiin Karjalassa, Leningradissa tai Uralin alueella, kuolemaan tuomittiin pahimmilla alueilla jopa 85 prosenttia pidätetyistä.
– Mutta esimerkiksi Siperiassa pidätetyistä suomalaisista kuolemantuomion sai 10–20 prosenttia. Muut pidätetyt laitettiin vankileireille.
Kovempia tuomioita annettiin alueilla, jotka olivat lähellä raja-aluetta. Uralin kohdalla raja ei kuitenkaan ollut lähellä, joten sen kiintiöiden kovuudelle täytyy Mainion mukaan olla muita selityksiä.
