Hyvinvointivaltio hyödyttää meitä kansalaisia. Olemmeko me kansalaisina vastuuntuntoisia ja teemmekö osaltamme kykyjemme mukaan parhaamme yhteisen hyvinvointivaltion hyväksi?
Hyvinvointivaltio toimii optimaalisesti, kun suurin osa kansalaisista kasvattaa sen resursseja ja pieni vähemmistä saa tarvitsemansa avun ja sosiaaliturvan. Jos asenne on, että kaikkien tai ainakin enemmistön on mahdollisimman laajasti voitava käyttää ilmaisia hyvinvointivaltion palveluita, on verotuksen noustava niin ankaraksi, että se lopulta hyydyttää talouden motoriikan, yrittämisen ja työnteon. Suomi on nyt tässä tilanteessa.
Iso enemmistö saa hyvinvointivaltion palveluita ja tulonsiirtoja enemmän kuin maksaa veroja. Politiikan tehtävä on tunnistaa ja asettaa nämä suhteet niin, että hyvinvointivaltio antaa tarvittavan turvan, mutta samalla korostaa yksilön vastuuta ja kannustaa yrittäjyyttä ja työntekoa.
Teemmekö me yksilöinä parhaamme? Olen vuosikymmenien kuluessa pannut merkille, että meidän suuntautumisemme työhön ja sen vastapainona vapaa-aikaan ja erilaiseen viihteeseen on ratkaisevasti muuttunut. Muutos näkyy siten, että työn osuus ajankäytössä sekä henkisen kapasiteettimme osalta on vähentynyt merkittävästi. Edelleen relevantti on vanhan kansan viisaus, jonka mukaan työn ja onnistumisen ilo on ihmismielelle ja fysiikalle välttämätöntä ja työ on parasta terapiaa.
Suuri osa kansalaisista toimii edelleen hyvin ja vastuullisesti. Lieveilmiöitä on kuitenkin alkanut näkyä.
Vanhemmuus, läsnäolo, kasvatus ja rajat luovat hyvän pohjan peruskouluun. Käytöshäiriöitä esiintyy kuitenkin jo ala-asteella ja tarvitaan psykologin apua. Toisen asteen kouluissa osalta puuttuu täysin oppimisen motivaatio, tavoitellut oppimistulokset jäävät saavuttamatta, eivätkä työnantajat saa pätevää työvoimaa.
Korkea-asteen opintoajat pitenevät ja tulee ikuisten opiskelijoiden ammattikunta, kun tutkinnot jäävät kesken. Oppimistulokset ovat heikentyneet. Kun yhteiskunta tai vanhemmat maksavat kaikki opinnot, syntyy väärä illuusio talouden realiteeteista ja omasta vastuusta.
Työaikoja on lyhennetty, on pitkät lomat ja pekkaset, lomarahat jne. Sairauspoissaolot ovat lisääntyneet ja niitä pidetään kuin oikeutettuna ja palkallisten vapaiden lisäyksenä. Työpaikoilla erilaiset palaverit, koulutukset, virkistykset, ruoka- ja kahvitauot, jne. ovat pidentyneet merkittävästi. Työsuhde-edut ovat lisääntyneet ja taipumus hoitaa yksityisasioita työajalla yleistyy.
Vastuu omasta työstä ja roolista työyhteisössä on monilla melko alhaisella tasolla. Työstä voidaan olla poissa tai poistua kesken päivän, ilmoittamatta kenellekään. Työ voidaan tehdä huolimattomasti tai tehottomasti, mistä syntyy usein suuria vahinkoja.
Työntekijän suoja on rakennettu kohtuuttoman vahvaksi, esimerkiksi huonon työtekijän väärä irtisanominen voi tulla järkyttävän kalliiksi. Kaikki vastuu ja velvoitteet ovat aina työnantajalla. Moniin ns. paskahommiin ei suomalaista saa enää lainkaan. Osa myös valitsee työn sijasta työttömyyden ja asettuu vapaamatkustajaksi.
Vaikea taloudellinen yhtälö syntyy työhön liittyvistä kustannuksista. Työnantaja maksaa nimellispalkan lisäksi palkan veroluontoiset sivukulut ja muut työsuhteesta tulevat kulut. Kulut syntyvät vuodessa 12,5 kuukauden ajalta. Asiakkaalle myytäviä tehollisia ja laskutuskelpoisia työtunteja kertyy vaan ehkä yhdeksän kuukauden laskennalliselta ajalta. Näin sivukulut ja palkalliset vapaat synnyttävät ison kuluerän.
Kustannuslaskenta edellyttää, että työnantajan täytyy laskuttaa asiakkaalta työstä järjettömän korkea hinta, ja sen lisäksi arvonlisävero. Työstä tulee niin kallista, että asiakas, joka maksaa tulostaan korkea progressiivisen veron, ei sitä enää pysty ostamaan.
Palkansaajan netto-ostovoiman ja vastaavasti työnantajan todellisten työkustannusten ero on kasvanut liian suureksi. Työtaistelulla saadut palkankorotukset nostavat monilla aloilla yrityksen tuotteen tai palvelun hintoja enemmän, mitä palkansaajan netto-ostovoima lisääntyy ja palkankorotus näin vaan laski ostovoimaa. Sivutuotteena työttömyys lisääntyy.
Tämä kaikki on johtanut tuottavuuden laskuun ja yritysten kilpailukyvyn rapautumiseen sekä harmaiden markkinoiden kasvuun. Seurauksena on ollut 18 vuoden talouden apatia ja maan velkaantuminen.
Veltostuttaako liian hyvä elintaso kansakunnan, vai ovatko valitsemamme poliitikot tehneet vääriä päätöksiä?
Juhani Viitala
Kauhava