Pelko, toivo, epätoivo ja voimaton raivo vuorottelevat, kun maailma seuraa Venäjän sytyttämää sydämetöntä sotaa Ukrainassa.
Voiko yhdellä raiteiltaan suistuneella ihmisellä olla tällainen valta liikuttaa maailmanhistoriaa haluamaansa suuntaan? Jos kysymys on vain yhdestä vallanpitäjästä, eikö 144 miljoonan muun kansalaisen joukosta löydy ketään pysäyttämään tätä hulluutta?
Samoja kysymyksiä esitettiin yli 80 vuotta sitten, kun Saksa aloitti Hitlerin johdolla Kolmannen valtakunnan laajentamisen pala palalta. Sen piti olla se historiallisen prosessin kolmas vaihe, joka nostaisi saksalaisuuden uuteen kukoistukseen ensimmäisen maailmansodan nöyryytyksen jälkeen.
Natsien luoma kansalaisten valvonta- ja vainokoneisto oli niin tehokas, että kaikki tavoitteen ehdollistajat tuhottiin. Ihmisen henki ei ollut minkään arvoinen. Haave arjalaisten tuhatvuotisesta valtakunnasta kuitenkin kaatui lopullisesti yhteen lyöttäytyneiden vihollisten, liittoutuneiden, lähestyessä Berliiniä.
Valtakunnankanslerin titteliä ja kaluunoita kantanut pääministeri ampui itsensä pelkurimaisesti väistämättömän edessä. Perinnöksi hän jätti kansalleen vuosikymmeniksi syvän sotatrauman.
Brutaaliin valloitussotaan kansansa johtanut Venäjän valtaeliitti pohjaa hyökkäyksen nyt samaan unelmaan. Oikeutus väkivaltaan haetaan ikivanhoista kartoista ja slaavikansojen myyteistä.
Kommunismin ajan ainut toimiva perintö on kansan pimennossa ja kurissa pitävä valvonta- ja vainokoneisto, joka synnytti sata vuotta sitten vankileirien saariston. Valitettavasti se ei ole historiaa vieläkään.
Tuhatvuotisen valtakunnan rakentaminen on kuitenkin kompastumassa jo ensiaskeleissaan, sillä vastassa on koko muusta maailmasta koostuva liittoutuneiden joukko.
Järjenvastainen hyökkäyssota ja uutiset taistelevasta Ukrainan kansasta ovat synnyttäneet sympatia-aallon myös meillä. Suursodan mahdollisuus on suurempi kuin kertaakaan sukupolviin, ja suomalaiset jakavat Venäjän naapurikansana poikkeuksellisen syvästi Ukrainan tunnot.
Suomen henkisessä ilmapiirissä ei ole viime vuosina ollut kehumista. Pitkälti maailmalta tulleen mallin mukaan yhteiskunnallinen kahtiajako on jyrkentynyt, mutta ei perinteisen puoluepolitiikan pohjalta.
Nyt taistelevat yleisesti luottamus ja epäluottamus oikeusvaltioon, markkinatalouteen ja pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon.
Tunnetuimpia esimerkkejä maailmalta ovat olleet Yhdysvaltain presidentinvaalit, Britannian brexit, entisen itäblokin oikeusvaltiokiistat sekä asenteet pakolaiskriisiin ja koronarokotuksiin.
Nyt nähdyn valossa on selvää, että näitä kahtiajakoja ja sisäisiä kriisejä on lietsonut systemaattisin hybridikeinoin venäläinen unelma uudesta maailmanjärjestyksestä.
Muun maailman liittoutuminen rajujen pakotteiden ja Ukrainaa tukevien toimien avulla osoittaa, että Venäjä ei ole päässyt tässä tavoitteeseensa.
Suomessa on helppo kyseenalaistaa kaikki hyvinvoinnin eteen tehty työ, kun kapinallisenkin arki sujuu – yleensä heikoimmillaankin paremmin kuin kapinallisen arki Venäjällä.
Kansallista yksituumaisuutta ovat uhanneet myös jyrkät kiistat omavaraisuudesta ja maataloustuista, uskottavasta puolustuksesta, liittoutumisesta länteen, EU-suhteesta, eurosta, sotesta ja ihmisoikeuksista.
Sydämeen sattuvat uutiskuvat sotaa pakenevista ukrainalaisista korostavat arjen perusasioiden tärkeyttä itsenäisessä maassa. Logiikka on sama kuin terveydessä, jonka huomaa oikeasti vasta kun sen on menettänyt.