Hillitty insinöörikin innostuu, kun takkuillut prosessi sittenkin toimii. Sipilän helpotus näkyi ja kuului. Hän oli pelannut uhkapeliä ja voitti.
Jos yhteiskuntasopimus olisi taas kaatunut, hallituksen olisi kasvonsa säilyttääkseen ollut pakko säädättää pakkolait. Sitä toivoi EK ja siihen yllyttivät kokoomuksen oikeistohaukat. Sitä odotti kieli pitkällä demarioppositio, joka tiesi korjaavansa kannatushyödyn.
Lakkoaallon poliittinen hinta hallitukselle ja taloudellinen kansalle olisi ollut hirmuinen. Eivät palkansaajajohtajat olisi vähällä vallastaan luopuneet, maksoi mitä maksoi. Median tuki sopimusyhteiskunnan urheille puolustajille olisi ollut taattu.
Saavutettavasta kilpailukykyhyödystä iso siivu olisi menetetty alkumetreillä. Tuskin nyt kiukuttelevan yrittäjäjärjestönkään päälliköt sitä olisivat halunneet.
Ilman pakkolakiuhkaa ei yhteiskuntasopimusta olisi saatu aikaan. Valtaosa palkansaajajohtajista ei sitä halunnut. Työnantajapuolella toivottiin sekä salaisesti että julkisesti epäonnistumista. Muuten ei selity viisi turhaa yritystä sopimukseen, jonka kumpikin puoli tiesi välttämättömäksi.
Sipilä piti päänsä kylmänä. Takarajat saivat ylittyä, mutta uhka pysyi päällä. Kuudes yritys pehmitti kapitalistit ja sosialistit.
Hallitus piti lopullisen harkintavallan itsellään ja jätti lupaamansa helpotukset lisäleikkauksiin ja veroihin riippumaan siitä, mihin valtiolla on varaa, kun nähdään sopimuksen vaikuttavuus. SAK sai siirtää viimeisen sanan liitoilleen, toki tietäen, ettei moni halua eikä voi torjua sopimusta, johon Lyly on sitoutunut.
Parlamentarismi ei ottanut selkävoittoa korporatismista, vaan ratkaisu tehtiin sopimalla. Mutta sekä se, että se tehtiin, että sen pääasiallinen sisältö oli voitto parlamentarismille. Hallitus luopui lakitiestä vasta saavutettuaan haluamansa.
Yhteiskuntasopimusta ei suotta sanota historialliseksi. Ensimmäisen kerran Suomessa toteutuu sisäinen devalvaatio. Ay-liike suostui tunnustamaan, kuinka euron oloissa on elettävä.
Sipilä onnistui siinä, missä Kekkonen 50-luvulla, Aho 90-luvulla ja Vanhanen viimeksi epäonnistuivat. Kadotettu kilpailukyky korjattiin markka-aikana devalvoimalla ja euron aikana ottamalla velkaa.
Valta oli niillä, joita kansa ei valinnut. Karmeimmin se näkyi viime vaalikaudella, jolloin umpikuja oli jo kaikkien nähtävissä, mutta pääministerit joutuivat voimattomina katselemaan holtitonta menoa.
Kansa vaihtoi päättäjät, ja he tekivät sen, mikä piti tehdä. Kamppailu on kuluttanut hallituspuolueiden kannatusta, mutta lopultakin aika vähän.
Persujen gallup-kato selittyy siitä, että kannatus oli saatu löysillä puheilla vähemmän tärkeistä aiheista, mutta hyvin näkyy ministerien ja eduskuntaryhmänkin takalisto kestävän merivettä.
Keskiviikko näytti, että maassa on hallitus, joka hallitsee. Sitä johtaa pääministeri, joka tekee työnsä eikä pilkasta piittaa.
Kansa parkuu nyt, mutta kyllä se aikanaan kiittääkin.
Opiskelijatkin, kunhan valmistuvat ja muuttuvat tuen saajista sen maksajiksi.
KARI HOKKANEN
Kirjoittaja on professori ja Ilkan entinen päätoimittaja.