Pitäisi oikein kirjoittaa kolumni siitä, kuinka huonosti suomalainen yhteiskunta kohtelee sairaita vanhuksia.
Kuinka julkinen terveydenhuolto ei suhtaudu heidän sairauksiinsa vakavasti ja he joutuvat viemään eläkkeensä rahanahneille yksityisille terveysasemille, kuinka heitä hoidetaan kuin toisella kädellä ja pumpataan täyteen lääkkeitä, kuinka he vuodepotilaiksi jouduttuaan ovat töykeän hoitohenkilöstön armoilla ja kuinka kallis hoito on sitä sun tätä.
Kun lähes 90-vuotias äitini joutui elämänsä viime kuukausiksi vuodepotilaaksi, ajattelin, nyt tuo edellä mainittu kurimus ja kidutus sitten alkaa: joutua suomalaisen julkisen terveydenhuollon rattaiden taakaksi. Pitääpä siis sitten tarkkailla, kuinka kaameaa tuo hoito on ja antaa tulla tuutin täydeltä.
Nyt kun lumi jo peittää kummun ja elämänliekki on vaihtunut kynttilän liekiksi, summaan: eihän se niin mennytkään.
Hoito, huolenpito ja kärsivällisyys olivat Seinäjoen keskussairaalassa, Alavuden terveyskeskuksessa ja viimeinen viikko Kuortaneen Kuismankartanossa jotain sellaista, jota ei yleiseksi mielipiteeksi muodostuneen käsityksen mukaan edes pitänyt olla.
Se oli niin arvokasta ja arvostavaa sairaan vanhan ihmisen viime kuukausien elämää kuin niissä oloissa yleensäkään voi olla.
Ihmisen elämän hiipuessa päivittäisten toimintojen hoitaminen itse käy ennen pitkään mahdottomaksi ja samalla lailla entistä vaikeammaksi ja hankalammaksi se käy myös hoitajille. Hoitoa ei yhtään helpota, että monet sairaudet eivät edetessään tee vanhuksista ainakaan helppohoitoisempia.
Koskematon lautanen omissa oloissaan olevan, syömisen unohtavan vanhuksen sängyn ruokailutasolla kirvoittaa railakkaisiin kommentteihin. Syyteryöppy, miksi te ette syötä vanhoja ihmisiä, sinkoaa helposti tilanteen huomanneen omaisen suusta.
Kun tätä seurasi läheltä, laski mielessään, miten ihmeessä tuo säästösyistä harvennettu, ylityöllistetty hoitajakunta millään ehtisi syöttää kaikkien vanhusten lautasen tyhjäksi. Omaisten apu onkin siinä suuri helpotus.
Tilannetta ei helpota, että tietyssä elämän- ja sairauden vaiheessa syöttäminen alkaa muistuttaa enemmän kidutusta kuin hoitoa.
Yllätys muhi myös kunnan vanhuspalvelussa, jonka byrokraattisten sääntöjen kanssa oli valmistautunut takkuamaan hyvän hoidon varmistamiseksi. Kysymättä tarjotut palveluvaihtoehdot olivat enemmän kuin maallikko osasi edes kysyä. Sekin kiitoksen aihe.
Kannattaa muistaa, että maailma on täynnä tarinoita sairaiden vanhusten hoitamisesta. Jokainen omainen kokee läheisensä hoidon omalla laillaan, minä tällä tavoin.
Toisenlaisia, aivan päinvastaisia ja yhtä todenperäisiä kertomuksia on niitäkin.
Elämä kuljettaa. Saman viime viikon aikana laskettiin 95-vuotiaan Hilda-tädin uurna hautaan ja juhlittiin Mirja-tädin 100-vuotissynttäreitä. He molemmat olivat nuorelle varaäitejä.
Hilda mahdollisti kotoisat ja turvalliset lapsuuden mökkikesät. Kotonaan välillä uhittelevalle pitkätukkateinille Mirja puolestaan tarjosi sataman, jonka vuokran varhaisteini maksoi heinätöissä muiden jaloissa pyörimällä ja tiellä olemalla.
Mirja myös leipoi sellaista ruisleipää, jollaista toista ei ole vastaan tullut eikä tule.
”Kyllä minä silloin tiesin, että sinä sitä leipää salaa kellarinportailla söit”, Mirja paljasti nyt satavuotiaan huumorillaan. Kiinni jäin.
ARTO TAKALAMPI
arto.takalampi@i-mediat.fi