Mauno Koiviston läheinen ystävä Seppo Lindblom kuvaa tuntojaan hieman kaksijakoisiksi.
– Tietenkin olen täynnä surua, sillä viimeinen tapaamisemme juuri ennen matkalle lähtöäni oli hyvin hellämielinen ja seesteinen, kertoo Pariisista tavoitettu entinen tutkija, kauppa- ja teollisuusministeri, Postipankin pääjohtaja sekä Suomen Pankin johtokunnan jäsen.
– Silloin saattoi jo päätellä, että nyt alkavat Maunon viimeiset hetket olla käsillä. Vaikea sairaus oli tuonut mukanaan, ei sentään kaikki päivät täyteen ahdistusta, mutta siinä oli surumielisiäkin hetkiä mukana. Tavallaan omalla kohdallani oli jo odotusta ilmassa, että kunpa vaikea sairaus saisi armollisen lopun. Mieleni on täynnä hellyyttä ja surua, mutta myös lohdutusta.
Lindblomin mukaan Koiviston viimeisinä vuosina miehet muistelivat usein ystävyyttään, mutta keskustelivat myös vanhoista poliittisista asioista.
Näin tehtiin viimeiselläkin tapaamisella:
– Asia, johon hän aina uudelleen palasi, olivat 1960-luvun kuumat vuodet. Silloin hän joutui tavallaan holhoamaan nuoria poliitikkoja, joiden työtä hän arvosti, mutta samalla joutui olemaan asemassa, jossa venettä ei keikutettaisi liikaa. Tavan takaa hän palasi tämänkaltaisiin tunnelmiin.
Tämä oli Lindblomin mukaan tyypillistä Mauno Koivistoa.
– Hän pohdiskeli omaa uraansa ja sanojaan sekä kuinka olisi voinut toimia.
Vuonna 1935 syntynyt sosiaalidemokraattinen talousmies tapasi Koiviston ensimmäistä kertaa tämän muutettua Helsinkiin. Varsinainen ystävyys alkoi keväällä keväällä 1968, kun tuore pääministeri kutsui Lindblomin sihteerikseen.
– Kun menin hänen luokseen Suomen Pankin työhuoneeseen, ensimmäisenä Koivisto sanoi, että "minä en sitten halua rinnalleni mitään pikkupoliitikkoa". Se oli aika selkeä ohje sille, miten Mauno Koiviston poliittisen sihteerin tuli käyttäytyä. Puhe oli suoraviivaista, ja asetelmat aina kaikin puolin selkeät.
Myös yksityisesti Koivisto oli pohdiskelija, "fundeeraaja".
– Sieltä löytyi melkein joka lähtöön erilaisia aforismeja. Hänellä oli johtamisessa sekä politiikan tekoon ja luottamukseen liittyvissä asioissa toimintatapa, jota voisi sanoa filosofiseksi. Siksi Koiviston politiikkaan saapumiseen liittyi niin paljon erilaisuutta.
Samalla Koivisto osasi olla vitsikäs. Hänellä oli myös loputon varasto Raamatun lauseita eri tilanteita varten. Lindblom korostaa, että uskonnollisessa kodissa varttuneella Koivistolla oli itselläänkin voimakas vakaumus.
– Tätä kuvaa esimerkiksi se, että kun hän keskusteli erään kirjansa julkistamistilaisuudessa Suomen sotavuosista, hän sanoi Suomen olleen varjeluksen alla. Tällaisia sanoja ei käytä ihminen, joka on pelkästään tapauskovainen.
Lindblom onkin pohtinut, miten yhtäältä äärimmäisen rationaalinen ihminen,voi olla samalla syvästi uskonnollinen.
– Koivistolle Raamattu oli monella tavalla hänen filosofisen ajattelunsa kannalta hyvin merkittävä, yhteiskuntatieteen rinnalla. Se oli mielenkiintoinen yhdistelmä rationaalista ja uskonnollista ajattelua.
Koiviston johtotähtenä oli ajatus, jonka mukaan korkeassa asemassa olevalle ihmiselle päätöksenteon ei pidäkään olla helppoa, vaan sen pitää olla vaikeaa.
– Sellainen ihminen, jolle päätöksenteko on helppoa, ei sovi korkeisiin johtamistehtäviin. Tätä voi pitää Koiviston periaatteellisena kantana. Ja ylimalkaan voisi sanoa, että hän oli paneutunut tavattoman paljon siihen, miten poliittista valtaa tulee käyttää. Hän luotti tavalliseen pieneen ihmiseen, jonka oikeustajua piti suuressa arvossa.
Koivisto toimi presidenttikaudellaan aktiivisesti presidentin valtaoikeuksien rajoittamiseksi. Lindblom kertoo, että silloinen valtiosääntöuudistus meni pitkälti Koiviston omien suunnitelmien mukaan.
– Häntä kiinnosti myös, mikä on parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen ja presidentin asema. Hänen näkemyksensä mukaan presidentti oli ulkopolitiikassa korkein vallankäyttäjä. Se ei kuitenkaan saa olla näkyvää patsastelua kaiken aikaa, vaan presidentti on mieluummin "passissa", mutta tiukan paikan tullen hänen täytyy näyttää kaapin paikka.
1970- ja 80-luvun taitteen poliittinen valtapeli kärjistyi keväällä 1981, kun Urho Kekkonen halusi pääministeri Koiviston eroavan. Koivisto kieltäytyi, sillä hänellä oli takanaan eduskunnan tuki.
Lindblomin näkemyksen mukaan Koivisto ikäänkuin valittiin jo tuolloin presidentiksi.
– Hän sanoi minulle joskus, että Kekkonen olisi voinut hajottaa hallituksen, mutta tuskin hän olisi kyennyt enää kokoamaan uutta.
Kesällä Koivisto kertoi Kekkoselle hyvin kohteliaasti, että presidentinvaaleissa miehet saattaisivat olla keskenään vastaehdokkaita. Näin ei tietenkään käynyt Kekkosen jouduttua eroamaan terveydentilansa vuoksi syksyllä 1981.
– Koivisto ei koskaan moittinut Kekkosta selän takana ilkeällä tavalla. Myös tämä oli Maunolle tyypillistä. Toki hän kertoi keskusteluistaan Kekkosen kanssa, mutta siihen ei milloinkaan liittynyt rumaa kielenkäyttöä. Hän arvosti suuresti Kekkosen elämäntyötä, se on selvä asia.
Mikko Pulliainen
