Vaasalainen Seppo Kontiokari, 87, on harrastanut perhosten keräilyä ja tutkimista vuosikymmenten ajan. Hän teki ensimmäiset perhostallenteensa teinipoikana kesällä 1951 kotona Kempeleessä. Perhoskokoelma on vuosien saatossa karttunut lähes kahdellatuhannella lajilla ja harrastajan ote muuttunut tutkijan työksi.
Kontiokarin ensimmäinen tutkimusartikkeli ilmestyi vuonna 1989. Sittemmin niitä on ilmestynyt useampia ja moni niistä on eläkeiässä kirjoitettuja. Parhaillaankin yksi artikkeli on tarkistuksessa. Kontiokari tekee yhteistyötä muun muassa Helsingin ja Oulun yliopistojen kanssa.
Varsinaisen ammattiuransa Kontiokari teki arkkitehtinä ja opettajana. Hän toimi 30 vuotta Vaasan ammattikorkeakoulun eli entisen teknillisen oppilaitoksen rakennustekniikan yliopettajana. Työ- ja perhe-elämän kiireissä perhoset jäivät useiksi vuosiksi.
– Kolmenkymmenen vuoden iässä aloitin perhosharrastuksen uudelleen.
Sen jälkeen perhoset eivät ole enää elämästä pois liidelleet. Perheen entinen Palosaaren kodin piha oli aikoinaan viritetty jos jonkinmoisilla perhospyydyksillä ja muilla tutkimukseen liittyvillä laitteilla.
– Nyt poikani ja yhden ystäväni pihoilla on pyydyksiä, Kontiokari hymyilee.
Perhosten pyydystäminen saattaa kuulostaa kurjalta. Miksi ottaa kiinni usein hyvinkin kauniita ja tärkeitä pölyttäjiä, joiden määräkin on laskussa? Kontiokarin mukaan suurin osa, jopa 90 prosenttia, pyydystetyistä perhosista päästetään takaisin vapauteen. Mutta tutkimuksen takia osa on otettava tutkijan käyttöön.
Etenkin monet mikroperhoset, eli kaikkein pienimmät lajit, ovat erittäin vaikeasti tunnistettavia. Jotta lajitunnistuksen voi tehdä, usein perhosen takaruumis on irrotettava neulalla, laitettava kaliumhydroksidinesteeseen ja siitä mikroskoopin lasiin ja tutkijan katseen alle.
– Äärimmäisissä tapauksissa otetaan dna-näyte. Se tehdään dna-sekvensserilaitteella yliopistossa, Kontiokari kertoo.
Saariston perhoset mikroskoopin alla
Suomalainen perhostutkimus on kansainvälisesti korkeatasoista ja Suomen perhoslajisto on maailman tunnetuimpia. Sitä ovat kartuttaneet ja kartuttavat edelleen sekä alan aktiiviset harrastajat että ammattitutkijat.
Kontiokarin uusin tieteellinen artikkeli kertoo Etelä-Pohjanmaan saariston perhoslajistosta. Hän muistuttaa, että Etelä-Pohjanmaan saaristo tarkoittaa saaristoa Kristiinankaupungista Vöyrille.
– Suomi jaettiin vuonna 1921 luonnontieteellisiin maakuntiin biologisten havaintojen mukaisesti. Jaon yhteydessä päätettiin, että sitä ei saa muuttaa.
Uusimmassa artikkelissaan Kontiokari tutkii, kuinka paljon yhdellä saarella voi olla eri lajeja, jos läheisellä mantereella niitä on tietty määrä. Samassa yhteydessä hän puhuu kaavoista, jotka muistuttavat ainakin maallikon mielestä jo puhdasta matematiikkaa.
– Ekologisesti saaristo on ihan oma juttunsa, Kontiokari hymyilee.
Tutkimus osoittaa perhoskannan laskun
Suomen ympäristökeskus on vuodesta 1999 lähtien suorittanut vuosittaista päiväperhosseurantaa. Siinä kukin havainnoija kävelee tietyn pituisen reitin säännöllisin väliajoin kesän alusta loppuun asti. Kullakin kävelykerralla havainnoija kirjaa muistiin kaikkien perhoslajien havaitut yksilöt. Havainnot ilmoitetaan ympäristökeskukselle.
Tutkimustiedon valossa perhosten ja etenkin päiväperhosten määrä on Suomessa laskenut pitkin 2000-lukua.
– Perhosten ja hyönteisten määrä voi vuosittain vaihdella paljonkin. Se on niille ihan tyypillistä. Mutta joka tapauksessa määrä on laskeva, ympäristökeskuksen tutkija Janne Heliölä kertoo.
Päiväperhosten määrän vähentymiseen vaikuttaa nykymuotoinen maataloustuotanto, mikä yksipuolistaa maankäyttöä.
– Perhosten kannalta elintärkeitä niitty- ja ketoalueita tarvittaisiin enemmän.
Suomen vakinaisissa lajeissa on Heliölän mukaan näkyvillä vähenemistä. Varsinaisesti uhanalaisia lajeja ovat muun muassa harjusinisiipi, pikkusinisiipi ja muurahaissiipi.
– Kilpisjärven tuntureilla on useita tunturiperhoslajeja, jotka ovat nykyään todella harvalukuisia ja viime kädessä ilmastonmuutoksen takia. Kun puskat nousevat yhä ylemmäs, paljakkalajien perhoset alkavat olla hätää kärsimässä.
Seppo Kontiokari muistuttaa kuitenkin yhdestä perusasiasta eli luonnon tasapainosta, jota luonto itsessään säätelee.
– Esimerkiksi kun perhosten toukkia syöviä loispistiäisiä on runsaasti, perhosia on tietenkin vähän. Mutta se taas merkitsee, että lopulta loispistiäisten ruoka vähenee ja silloin taas perhosten määrä alkaa lisääntyä.
– Kumpikaan ei tuhoa toisiaan täysin. Sitä on luonnon tasapaino.
