Seinäjoen Varikkogallerian ala-aula 11.11. varttia vaille iltaviisi. Joukko pohjalaisnaisia on kokoontunut yhteen nähdäkseen ensi kertaa tarinallisen muotokuvan itsestään ja muista paikalla olijoista.
– Tähän saakka on nähty vain oma kuva muutaman kerran, keskeneräisenä. Nyt on aika odottava fiilis, kun kaikki työt on valmiita. Oikein jännittää, Susanna Ilmajoelta sanoo.
Hänen lisäkseen paikalla ovat Elina ja Tarja Seinäjoelta, Sabina Jalasjärveltä ja Tanja Lapualta.
Naiset esiintyvät jutussa vain etunimillään aiheiden henkilökohtaisuuden vuoksi. Heidän tarinoitaan ja muotokuviaan yhdistävät elämänmuutokset, vaikeuksista selviytyminen ja uuden suunnan löytäminen.
Tasan viideltä viisikko nousee portaat ylös kauniisti valaistuun näyttelytilaan. Perillä heitä odottaa taiteilija Marja-Riitta Vuorela suurten muotokuvien kanssa.
Naiset kävelevät keskelle salia ja hiljentyvät. Alakerran puheenpulina on enää muisto vain.
Ensin kaikki hakevat katseellaan omaa tauluaan, kuin tarkistaakseen, että siinä se nyt on, gallerian seinällä.
Ryhmä alkaa kiertää näyttelyä yhdessä. Muiden taulut ja tarinat kiinnostavat.
Joka kuvan kohdalla seuraa hyväksyvää nyökkäilyä ja vilpitöntä ihastelua. Vähitellen reaktiot muuttuvat liikuttuneiksi.
– Huh huh. On nää mielettömiä. Ihan jokainen. Ja mä niin tunnistan heti itseni tuosta katseesta, Elina sanoo.
– Samaten. Ja oli jännä, miten omasta kuvasta tuli vielä enemmän totta, kun näki nämä muutkin, Susanna sanoo.
– Lempeys ja rakkaus, se välittyy joka kuvasta. Kaikista en edes tiedä taustoja, mutta näen monta tarinaa. Matka ja siirtymä näkyvät, Tanja huomioi.
Kuin Fenix-lintu
Varikkogallerian ilmassa on iloa ja helpotusta odotuksen lauettua. Naiset jatkavat kuvien vilkasta kommentointia.
"Tuo on kuin Fenix-linnun nousu."
"Tuossa on pimeälle käännetty selkä."
"Kyllä näkee, kuinka elämään on taas palannut värit."
"Minä selvisin, me selvisimme."
Tarja sanoo tuntevansa "arvokasta oloa siitä, että saa olla tässä mukana".
– Siis se, että saan pysähtyä tällä tavalla itseni äärelle, hän kuvailee.
–Tämä on ollut yhdenlainen suurennuslasi omaan elämään. Vierastan sanaa terapeuttinen, mutta monia solmuja avaava juttu tämä on ollut, Tanja jatkaa ystävänsä ajatusta.
Peili omille
tarinoille
Naiset toivovat näyttelylle positiivista vastaanottoa ja sitä, että työt herättäisivät ajatuksia.
– Kaikilla meillä on oma tarinamme. Aina se ei tule kuitenkaan summatuksi edes itselle, Sabina sanoo.
Kaikki painottavat, ettei näyttelyssä ole kyse traumoista, vaan selviytymistarinoista.
– Kyse ei ole uhreista tai säälistä, vaan toivosta ja voimasta. Elämästä.
Viisikko toivoo, että kuvat heittäisivät yleisön eteen ikään kuin peilin, johon katsoa.
– Sen äärellä voi kysyä kysymyksiä itseltään. Mikä on minun tarinani, tai yksi niistä, koska jokaisella on monta. Ne tarinat tekevät meistä sen, mitä me olemme.
Elämän pyyhekumi
Joku naisista sanoo, että jos hänellä olisi pyyhekumi, jolla voisi poistaa osan elämästään, ei hän silti tarttuisi mahdollisuuteen.
– Ensinnäkään en osaisi valita mitä poistaisin, ja toiseksi, en haluaisi. Kaikki kuitenkin vaikuttaa kaikkeen. Kaikesta voi myös oppia. Elämä muuttuu päähän asti.
Aikanaan naiset saavat taulut itselleen. Moni on jo miettinyt paikan valmiiksi.
– Odotan, että kuva pääsee kotiin. Sen ääreen voi sitten toisinaan pysähtyä, kun haluaa nähdä ja kuulla itsensä, Tanja sanoo.
– Jep. Ja lapset saavat sitten aikanaan tapella, kuka joutuu ottamaan äidin kuvan seinälleen, Tarja jatkaa.
Eleissä ja katseissa
Tarinallinen muotokuva on Marja-Riitta Vuorelan Lapin yliopistoon tekemä taiteellinen väitöstutkimus, jossa hän tutkii, miten ihmisen elämäntarinasta voi rakentaa kuvallisen kertomuksen yhteen kuvaan.
– Mitä kuvassa pitää olla, että se kertoo jotain olennaista ihmisestä ja hänen elämästään? Mitä voi jättää pois ilman, että tarina katoaa, Vuorela miettii.
Taiteilija on tavannut tutkimuksen naiset kahden kesken tai yhdessä 5–6 kertaa, haastatellut, valokuvannut ja tallentanut heitä piirtämällä. Tauluja Vuorela on tehnyt noin vuoden päivät.
– Joka ainoa asia tauluissa kertoo näiden naisten tarinaa. Asento, katse, eleet, värit, häivytykset – kaikki. Jokainen teos on synteesi monista merkityksellisistä asioista, joista he ovat kertoneet, Vuorela selvittää.
Teokset on maalattu hiilellä ja pastelliväreillä. Taulupohjiin Vuorela on luonut erityisen paperikollaasitekniikan, jolla pintaan on saatu elävyyttä ja rosoa.
– Paperi, jolle olen maalannut, on rutussa ja mytyssä sieltä täältä. Sen tarkoitus on luoda kerroksia, aivan kuten elämä tekee ihmiselle.
Vuorelan mukaan jokaiseen elämään mahtuu paljon.
– Katsoja ottaa näistä kuvista vastaan sen, mikä hänelle resonoi. Se voi olla myös aivan jotakin muuta kuin mitä minä olen maalannut kertomusten perusteella.
Toisesta ei voi
tietää kaikkea
Vuorelalle itselleen tähänastinen matka on nostanut pintaan erityisesti ajatuksen siitä, että ihmisessä on aina enemmän kuin mitä päällepäin näkyy.
– Toinen ihminen ei voi koskaan tietää toisesta kaikkea. Ja hyvä niin.
Tutkimuksen naisia hän kehuu avoimuudesta ja rohkeudesta.
– Olen kiitollinen tälle porukalle mukanaolosta.
Vuorela sanoo, että hänelle on tärkeää saada tehdä merkityksellistä taidetta.
– Nämä aiheet ja asiat ovat todellisia. Se tuntuu arvokkaalta. Olen etuoikeutettu saadessani maalata nämä tarinat.
NÄYTTELY
Jotain jää, jotain muuttuu -näyttelyn avajaiset ovat perjantaina 27.11. kello 18–20 Varikkogalleriassa. Näyttely on esillä 20.12. saakka.