Yksi kolumnistin perusohjeista on, ettei koskaan pidä kirjoittaa kolumnia kolumnin kirjoittamisen vaikeudesta. Rikon säännön nyt oikein kunnolla.
Tapahtumat ja ilmiöt nousevat esiin ja katoavat nykyään käsittämättömällä vauhdilla. On vaikeaa nähdä, milloin kyseessä on jotakin oikeasti merkittävää, milloin arjen marginaalista tarkoitushakuisesti poimittu provokaatio.
En enää juuri jaksa heilua baareissa, mutta lähdin viikonloppuna yksin oluelle nähdäkseni, minkälainen kaaos kotikaupunkini kaduilla vallitsee. Otsikoiden mukaan siellä pitäisi näkyä saraseenien raiskauspartioita, kristalliyöhön valmistautuvia SS-komppanioita ja vertahyytäviä anarkistiklovneja.
Vaasan kaduilla oli koomisen hiljaista.
Baarissa kuului humalainen höpötys, jossa dramaattisinta oli ajoittainen naurunremakka. Kotikaupungilleni ominaista oli myös se, että kielten kirjo oli laaja.
Ennen muinoin esimerkiksi suomen- ja ruotsinkieliset kävivät paljolti eri baareissa. Huhuttiin jopa, että kaupunki olisi viikonloppuisin jakaantunut tiettyjen katujen mukaan kielialueiksi, joiden ylittäminen tapahtui turpasaunan uhalla.
Sellainen vaikuttaa uskomattomalta nykyään. Ne jotka haikailevat “yksikulttuurista” Suomea, eivät selvästikään muista, minkälainen jäykkäniskojen nyrkkeilykehä se ainakin näillä leveysasteilla oli.
Tästä lähtökohdasta on hankalaa kirjoittaa pulssia nostattavaa kolumnia. Olen toki pohtinut, johtuuko maltillinen näkökulmani pelosta.
Erityisesti maahanmuutosta myönteiseen ja jopa neutraaliin sävyyn puhuvat saavat kuulemma törkypostia ja tappouhkauksia.
Ei minua moinen huolestuta. Olen vuosien saatossa ottanut voimakkaastikin kantaa, mutta saamani palaute on ollut yleensä asiallista.
Tiedän toki, että väestössä on kaikkina aikoina yksilöitä, jotka ovat kroonisesti raivon partaalla. Nettiaikana heitä on kai pakko sietää, lain rajoissa.
Suurin syy haluttomuudelleni osallistua räväköimpiin keskusteluihin onkin muualla.
Mikään oletettu hätätila ei saa minua myymään ajatteluani ja sieluani nukketeatterille, jossa vain toistellaan heimotunnuksia ja luodaan yksinkertaistettuja viholliskuvia. Kirjailijana koen jopa velvollisuudekseni osoittaa, että huutamisen keskellä on edelleen asioita, jotka ovat hiljaisia, ihmeellisiä ja moniulotteisia.
Mustan huumorin ystävänä myös rohkaisen näkemään tässä ryppyotsaisessa roolileikissä koomisia piirteitä. Se on ilmainen vastalääke pahimmalle oikeassa olemisen kiukulle.
Jos suunnitelmissasi on tänään paasata jossakin nettikeskustelussa, vilkaisepa ensin ikkunasta ulos. Talvinen maisema. Töihin tai opiskelemaan kulkevia ihmisiä, joista suurin osa on kantaväestöön kuuluvia valkonaamoja.
On hyvin epätodennäköistä, että näet ketään, joka suunnittelee raiskausta tai islamistista tai fasistista tai kommunistista vallankumousta. Suurin osa räplää älypuhelinta ja pysyttelee suomalaisittain vähintään kolmen metrin päässä muista.
Sitten voit halutessasi alkaa taas puhaltaa siihen pasuunaan, johon olet niin kauhean rakastunut.
MARKO HAUTALA
Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija