Vaasan vanhan hautausmaan ja Paperisillan (jota myös Putusillaksi kutsutaan) väliin suunnitellaan seikkailupuistoa.
Jo 1950-luvulla oli siellä ”seikkailupuisto”, kaatopaikka.
Pitkänlahdenkadulta autot ajoivat kaatopaikalle, jonne ne tyhjensivät lastinsa. Kuorma-autot olivat pieniä, ja osassa oli kippi. Se toimi käsivoimin. Kampea kiertämällä lava nousi pystyyn. Takalaita auki, ja sisältö ”kullankaivajien” tutkittavaksi. Me kuuluimme Raffun ja Olavin kanssa kullankaivajiin.
Kaatopaikkaa kutsuttiin myös raatopakaksi sen arvaamattoman sisällön vuoksi. Ruoanjätteet vietiin siihen aikaan talojen pihoissa oleviin sikaruoka-astioihin, jotka säännölliseti tyhjennettiin sikalanpitäjien toimesta. Kaatopaikalle vietiin enimmäkseen kuivatavaraa, mutta aina sinne eksyi myös mätänevää. Alueellä oli omainaistuoksunsa.
Kun kesällä tuli myöhään pyörällä keskustasta kotiin Vetokannakselle, oli nostettava jalat ilmaan, etteivät rotat käyneet kimppuun.
Kaatopaikalla oli koppi, missä vahti, ”raatopakan kunkku”, vaihtoi vaattensa ja söi eväitään. Tiesimme, että hän säilytti siellä löytöjään. Koppi oli aina lukossa.
Vahti osoitti autoille kippauspaikan ja piti kullankaivajat loitolla. Paikka oli hänen valtakuntaansa, ja sinne pääsivät vain jätettä tuovat asiakkaat. Lapsilta oli pääsy kielletty. Siksi paikka olikin niin kiinnostava.
Koska Onkilahti oli meidän pikkupoikien ”kotikenttä”, valvoimme kaikkea, mitä sen ympärillä tapahtui. Olimme selvittäneet raatopakan kunkun tulemiset ja menemiset. Meille oli selvinnyt aika, jolloin kaatopaikka olisi käytettävissämme.
Teräksen auton tuoma kuorma oli aina tarkasti tutkittava. Sieltä löytyi ruuveja, muttereita, viallisia työkaluja ja paljon tarpeellista. Metalliromu oli myös haluttua, varsinkin kupari. Ne myytiin Raastuvankadun romukauppaan.
Kerran eräs pakettiauto tyhjensi suuren määrän samankokoisia pahvilaatikoita. Sisällä oli ollut hattuja. Potkimme niitä sivuun. Yhdestä laatikosta Raffu nosti esiin harmaan karvahatun, oikein lammaskarvaa. Lupasi viedä sen isälleen.
Eräänä alkutalven päivänä menimme potkureilla peilikirkasta Onkilahden jäätä pitkin kaatopaikkareissulle. Kunkkua ei näkynyt. Nousimme varovasti kielletylle alueelle, muistissa edelliskertainen äkkilähtö. Olimme vähän huudelleet asiattomuuksia kunkulle. Äkkiä kopin ovi aukeni.
– S******n kakarat. Ettekö usko, ettei tänne ole teillä asiaa!
Hän tempaisi pyörän kopin takaa ja lähti meitä kohti. Juoksimme potkureille ja aloimme potkia kohti kotirantaa. Liikkeelle lähtö oli nihkeää peilikirkkaalla jäällä. Vilkaisimme taaksemme. Kauheasti kiroileva haalaripukuinen äijä lähestyi meitä. Itkua pidätellen odotimme, mitä tuleman pitää. Takaa kuului kova rysäys ja karmeaa kiroilua. Äijä oli kaatunut pyörällään.
Tästähän riemu repesi. Aloitimme kovaäänisen lällätyskonsertin maustettuna törkeimmillä ivahuudoilla, mitä osasimme. Äija liukasteli, kiroili ja pui nyrkkiä meitä kohti.
Ei mennyt kauaakaan, kun kaatopaikka suljettiin. Päälle ajettiin täytemaata ja alue tasattiin. Rotat ja raatopakan kunkku siirtyivät muualle.
Kari Vaara