Jotkut haluavat siirtää kouluille uudet kasvot, toiset tyytyisivät kasvojen kohotusleikkaukseen. Hallitus ja kunnat palkkaavat mieluiten kouluteurastajia, jotka eivät näe nenäänsä pidemmälle, mutta osaavat hokea sanoja tehokkuus ja visio.
Ensimmäinen Suomessa tehty kasvojensiirtoleikkaus antaa pohdittavaa koulu-uudistajille. Viisivuotinen prosessi, suunnitteluvaiheesta vuorokauden kestäneeseen loppuhuipennukseen, oli näyte kirurgien erityislahjakkuudesta ja työmoraalista.
Koulutuksen uudistajien kannattaisi lukea kirurgien kertomukset prosessista, pohtia, mitä lahjakkuus on, ja miten sitä parhaiten tuetaan.
Kannattaa miettiä, pitääkö lapset jakaa olettujen kykyjensä mukaisiin pysyviin ryhmiin jo alakoulussa, ja onko lukiolaisia painostettava opiskelualan valintaan.
Erityislahjakkuuden lajeja on kymmeniä. Koulun ja kotien tulisi auttaa jokaista oppilasta löytämään rauhassa kykynsä ja mieliammattinsa. Opiskelu maittaisi ja tuleva työ olisi hyvän elämän lähde, eikä pakkotyötä, joka aiheuttaa ahdistusta, sairauslomia ja päihdeongelmia.
Kirurgin tulee olla riittävän älykäs ja psykomotorisesti lahjakas, hänellä tulee olla ”kuodosvaistoa”.
On kiintoisaa, että toinen kasvojensiirron kahdesta päätoteuttajasta oli ollut esiintymiskammoinen sellisti. Toinen pyrki turhaan taidealalle, estetiikka ja muotoilu kinnostivat; kasvokirurgia vaatii designerin avaruudellisen hahmottamisen kykyä.
Koulun taideaineet ovat tärkeitä. Ne opettavat keskittymiskykyä, jota tehokas opiskelu ja työnteko vaativat.
Kirurgeja moititaan joskus sosiaalisen lahjakkuuden puutteesta. Kasvojensiirto 30 hengen tiimissä olisi kuitenkin ollut mahdotonta ilman riittäviä sosiaalisia taitoja ja tunneälyä.
Vaatiko itse leikkaus luovaa lahjakkuutta? Eipä juuri, koska iso tiimi eteni pikkutarkasti suunnitelman ja työnjaon mukaisesti. Luovuutta vaadittiin kuitenkin paljon leikkauksen suunnittelussa.
Kirurgit kertoivat oppineensa valtavasti eksperttien heille jakamasta tiedosta. Se oli oikotie asioiden ymmärtämiseen. Tiedon soveltaminen koulussa tai työssä ei synny tyhjästä, eikä tietoa voi jatkuvasti etsiä koneelta; ydintiedon on oltava omissa aivoissa.
Koulunuudistajat korostavat, aivan oikein, oppilaskeskeisyyttä ja yhteistoiminnallisuutta. Mutta miksi monet heistä suorastaan pilkkaavat opettamista ja vaativat, että kaikki tieto pitää hankkia itse?
Hyvä opettaja torjuu hurmahenkiset lirkuttelut ja osaa valita itsenäisesti opetusmenetelmänsä.
Sankarikirurgit korostivat moraalista vastuutaan, leikkauksessa oli tärkeintä potilaan paras. Valitettavasti koulun eettinen kasvatus on ohjattu sivuraidetta takapihalle. Tulevalla ”osaaja-menestyjällä” ei ole aikaa askarrella moraalikysymysten parissa, riittää kun osaa valehdella rehellisesti.
Maailma säilyy tai tuhoutuu johtajiensa eettisten valintojen perusteella. Jokaisen ihmisen on osattava tehdä arvovalintansa, kuten minäkö vain, vai me yhdessä.
Päättäjien moraalista ja älystä riippuu, siirretäänkö köyhien kouluille tulevaisuudessa kärsivät kasvot ja muille rahalla meikattu tekohymynaama. Sillä tiellä ollaan.
KARI UUSIKYLÄ
Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori