Sieltä se sitten tuli. Sairaalapykälä 50, jota sietää käännellä nyt joka kantilta.
Pykälässä asuu piru tai pelastus. Se velvoittaa erityistason hoidosta vastaavaa Turun yhteisvastuualuetta huolehtimaan riittävistä palveluista Vaasan sairaanhoitopiirissä.
Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus pysyi kannassaan 12 laajan päivystyksen sairaalasta. Ei tullut 12+1:tä, jota vaasalaiset ja rannikkopohjalaiset, tämä lehti ja tämän kolumnin kirjoittaja niin kovasti vaativat.
Pykälä 50:n taakse kätkeytyvät valtavat kysymykset. Jos Turku ei hoida hommiaan, Vaasan sairaanhoitopiiri voisi periaatteessa kysyä, pystyykö Tampere parempaan. Pykälä 50:n todellinen merkitys on arvoitus.
Torjuntavoitosta huolimatta monella on varmasti takki tyhjä: tämänkö takia kaikki se vaiva ja ne lukemattomat puolustuspuheet? Moni laittoi itsensä peliin ja puhui suunsa puhtaaksi politiikasta ja poliitikoista. Mitä jäi jäljelle?
Pohjalaisten nousu torille toimii hallitukselle varoituslaukauksena. Kärkiseutujen kurjistamisessa ei ole järkeä, jos Suomi yhtään ajattelee tulevia sukupolvia, työpaikkoja ja vaikkapa EU-komission tämänviikkoista noottia löperöstä taloudenpidosta.
Velkaantuminen ja verojen nosto helpottavat hetken, mutta menestyksessä on kyse siitä, mitkä seudut vievät Suomen kasvuun. Pohjanmaa taatusti vie, jos sitä ei tietoisesti näivetetä.
Puoluesosialismille sulle mulle -peleineen pitää piirtää rajat. Myös maksajalle kuuluu ansaittu oma osansa hyvinvointipalveluista. Ja niinhän se on, että Vaasan seutu maksaa ison osan suomalaisten hyvinvoinnista.
Puoluetoimistojen uumenissa tehdyt isot päätökset eivät valitettavasti kohtaa kovin hyvin sitä, missä tilanteessa Suomi tällä hetkellä makaa.
Se ei ole ihme, sillä Suomi on yhä valitettavasti ammattipolitikoijien temmellyskenttä. Normaali arki ja päivittäinen leivän haku väistyvät poliittisten intohimojen tieltä. Ehkä osin juuri siksi valtionvelka vain kasvaa.
Sairaalataistelu teki hallaa pohjalaisten keskuskaupunkien yhteistyölle. Se on valitettavaa. Vaasa ei saanut missään vaiheessa sympatiaa Seinäjoelta, jossa lietsottiin pelkoa siitä, että Vaasa lobbaisi sairaalan pois Seinäjoelta ja lopulta itselleen. Ottelusta tuli nollasummapeli, mitä se ei missään vaiheessa ollut. Kulisseissa vilahtelivat seutukaavaliitot ja muut ikiaikaiset kauhutarinat, joissa rikas Vaasa kurjisti köyhiä seinäjokisia. Kateus näytti kyntensä.
Pohjalaisten elinpiirien läpi piirretyt rajat ovat keinotekoisia byrokratian luomuksia, joille ei kannata panna paljon painoa hallintouudistusten sievistä sanankuorrutuksista huolimatta.
Ihmiset elävät kuten ennenkin ja käyvät töissä siellä, missä töitä on. Kaikesta huolimatta Vaasan ja Seinäjoen tiivis yhteistyö on elinehto, jos pohjalaiset aikovat nostaa alueensa kunnolla Suomen kärkeen.
Jotakin hyvää taistelusta on sentään syntynyt. Pohjanmaalla noustiin yhteisen seudun parhaaksi talkoisiin, kökkään, kieleen ja puoluekantaan katsomatta. Se jäi tässä vaiheessa sairaalataistelun parhaimmaksi saavutukseksi. Siitä on hyvä ammentaa voimaa, kun uudistukset etenevät. Yhteistyötä laaja Pohjanmaa nyt eniten tarvitsee.
TONI VILJANMAA