Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra arvioi STT:n jutussa suurten säätiöiden verottamisen (I-P 26.8.) voivan tuottaa valtiolle useita satoja miljoonia euroja. Näin merkittävä väite edellyttää laskelman avaamista.
Mitä verotettaisiin, millä verokannalla, mitkä olisivat vähennyskelpoisia menoja, ja kuinka monia säätiöitä vero koskisi? Pitäisi vastata myös perustavampaan kysymykseen: Mitä universaalista säätiömuodosta jäisi Suomessa enää jäljelle?
Yleishyödyllinen säätiö on kaikkialla sivistysvaltioissa tunnettu tapa erottaa omaisuus pysyvästi lahjoittajastaan ja sitoa se yleiseen hyvään.
Säätiötä ei omista kukaan, eikä sen tuottoja voida käyttää yksityiseksi hyödyksi. Omaisuus ja tuotot on käytettävä viranomaisten vahvistamaan, hyödylliseen tarkoitukseen. Säätiöt myös maksavat elinkeinotoimintansa tulosta samaa 20 prosentin veroa kuin yritykset.
Säätiöistä on silti helppo piirtää kuva harmaina eliitin linnakkeina, joiden verottaminen ei vahingoita tavallisia ihmisiä.
Tämä on äänestäjien aliarviointia.
Todellisuudessa säätiövero olisi niiden rahoituksen saajien vero. Sen maksaisivat tutkijat, taiteilijat, lasten harrastustoiminta, vanhusten auttajat ja tuhannet muut, jotka rakentavat suomalaista yhteiskuntaa säätiöiden myöntämillä apurahoilla.
Vuonna 2024 suomalaiset apurahasäätiöt rahoittivat tiedettä, taidetta ja kansalaistoimintaa yhteensä 594 miljoonalla eurolla. Tieteelle ne osoittivat 327 miljoonaa euroa.
Jos säätiöverolla tavoiteltaisiin esimerkiksi 300 miljoonan euron verotuloja, summa vastaisi yli puolta säätiöiden koko vuosittaisesta tuesta.
Verotuksella ei siis syntyisi yhteiskunnalle uutta rahaa.
Valtio ottaisi itselleen vallan päättää osasta varoja, jotka yksityiset ihmiset ovat jo peruuttamattomasti lahjoittaneet yhteiseksi hyväksi.
Käytännössä kyse olisi tiettyyn hyödylliseen tarkoitukseen sidotun omaisuuden siirtämisestä poliittisten päättäjien tahdonalaiseksi.
Jos valtionyhtiön maksama osinko ymmärretään pääoman tuloutuksena valtiolle, säätiön myöntämä apuraha on yksityisen pääoman tuloutusta suoraan yhteiskunnalle.
Raha päätyy ilman valtion budjettikiertoa ja tuhansille asiantuntijoille hajautetun päätöksenteon kautta esimerkiksi syöpätutkimukseen, Itämeren puhdistamiseen, uimakouluihin ja suomalaiseen kulttuuriin.
Verotus ei vahingoittaisi säätiöitä, vaan niiden rahoituksen saajia. Mitä enemmän säätiöiltä kerätään veroja, sitä vähemmän niillä on jaettavaa.
Samalla halu perustaa uusia säätiöitä ja lahjoittaa varoja yhteiseksi hyväksi heikkenisi. Nykyhetken verotulo vähentäisi merkittävästi myös tulevien sukupolvien yleishyödyllistä rahoitusta.
Sivistysvaltio ei rakennu vain valtion budjetille. Se tarvitsee vahvaa kansalaisyhteiskuntaa, useita rahoituslähteitä ja valtiosta riippumattomia rahoittajia, jotka voivat toimia yli vaalikausien ja tukea sellaista uutta, mitä julkinen valta ei vielä tunnista.
Ajatus, että valtio osaisi käyttää yksityisten lahjoittajien yhteiseksi hyväksi antamat varat kansalaisyhteiskuntaa paremmin, on hämmästyttävän valtiokeskeinen ja yllättävän sosialistinen vahvan demokratian Suomessa.
Suomalaisten etu ei ole viedä yhteiseen hyvään jo sidottuja varoja valtion budjettiin.
Viisaampaa olisi kannustaa säätiöitä panemaan sijoituspääomansa vielä reippaammin töihin suomalaisen sivistyksen, kasvun ja hyvinvoinnin puolesta yhteistyössä valtion ja yritysten kanssa.