Mitä luokkaloikka maksaa, ja kuka ylipäätään voi muuttua? Onko mahdollista, että lapsuuttaan ja köyhyttään pikkukylässä vihannut ja yhä vihaava, sieltä vastoin kaikkia odotuksia paennut, pääkaupunkiin porvarisoitunut ja nimensäkin vaihtanut ihminen myös kaipaa tuota kamalaa lapsuuttaan?
Näitä kysymyksiä käsittelee ranskalaisen, ympäri maailmaa menestyneen kirjailijan Edouard Louis'n uusin suomennettu teos Muutos: metodi.
Vasta 30-vuotias Louis on julkaissut jo viisi omaelämäkerrallista romaania. Jotain hänen suosiostaan kertoo, että kaikki viisi kirjaa on nyt suomennettu.
– Joskus ihmiset kysyvät, mitä kirjoitat seuraavaksi, kun omaelämäkerrallisia kirjoja on jo viisi. Asia on kuitenkin niin, että voisin kirjoittaa 60 kirjaa pelkästään lapsuudestani, koska ne eivät käsittele lapsuuttani, vaan jokainen kirja kysyy kysymyksen, jokainen kirja haastaa jonkin kysymyksen, Louis sanoo STT:n haastattelussa.
Epätoivoinen pako
Ensimmäisen kirjansa, Ei enää Eddy, Louis julkaisi vuonna 2014. Onko siitä jo niin kauan, Louis ihmettelee.
– Se käsitteli lapsuuteni työläistaustan homofobiaa, väkivaltaa ja sitä, kuinka paljon inhosin lapsuuttani. Tämä uusi kirja kysyy, voiko jotain syvästi inhoamaansa silti kaivata ja millaista tuo melankolia on.
Myös Louis'n kirjoitustyyli on muuttunut. Jos ensimmäisistä kirjoista paistoi katkeruus, ovat kaksi viimeisintä selvästi erilaisia. Niissä on yhteenkuuluvuutta Louis'ta polkeneiden ihmisten elämää kohtaan.
– Inhosin homofobiaa, inhosin maskuliinista väkivaltaa, isääni käskemässä äitiäni pitämään turpansa kiinni, tekemään ruokaa, siivoamaan asunnon, kieltämässä ajamasta ja hankkimasta töitä. Vihasin sitä. Vihasin rasismia, vihasin sitä, että kylässäni yli puolet kannatti äärioikeistoa.
Louis vihaa yhä tuota kaikkea, mutta jollain tasolla myös kaipaa mennyttä.
– Muistan, miten olin 10–11-vuotias ja toiset lapset sylkivät päälleni koulussa ja haukkuivat minua hinttariksi. Muistan ajatelleeni, että jonain päivänä pakenen täältä, teen tärkeitä asioita ja nämä lapset katuvat vielä, mitä tekivät minulle. He sanovat, että vittu, teimme virheen, tuo jätkä oli erityinen.
Louis halusi paeta kostaakseen.
– Pakenen kerta toisensa jälkeen, jotta pääsisin niin kauas kuin mahdollista tuosta lapsuudesta. Olen ensimmäinen perheestäni, joka meni lukioon, olen ensimmäinen, joka opiskeli yliopistossa, olen ensimmäinen, joka meni Pariisiin, joka tapasi Pariisin porvariston ja myöhemmin aristokratian ja yritti sitten kirjoittaa kirjoja ja lopulta julkaisi kirjan ja matkusteli ympäri maailmaa. Tämä pako oli aina epätoivoista.
Mutta mitä tuo pako maksoi? Sitä uusi kirja kysyy.
– Tuoko pakeneminen toivomaamme onnellisuutta? Kun unelmoimme pakenemisesta, kuvittelemme jonkin päätepisteen. Se on pakko tehdä, koska ilman fantasiaa päätepisteestä ei ole energiaa paeta. Mutta kun tuohon pisteeseen pääsee, tuoko se täyttymyksen ja onnellisuuden? En tiedä, koska samalla jättää niin monta asiaa ja ihmistä taakseen.
Melankolia menetetyistä ihmisistä ja kolkuttava omatunto siitä, käyttikö joitakin ihmisiä hyväkseen vain yhteiskuntanousua varten, lävistävät uutta kirjaa. Samoin tietoisuus siitä, että porvaristo ja aristokratia ovat omalla, erilaisella tavallaan aivan yhtä rahvaita kuin alemmat yhteiskuntaluokat.
Saako luokkahypyn tehnyt olla muuta kuin onnellinen?
Jopa melankolian kokemuksessa on eriarvoisuutta yhteiskuntaluokkien välillä, Louis sanoo. Hän kertoo, miten antoi Muutos: metodin käsikirjoituksen muutamalle ystävälleen luettavaksi, koska luottaa heidän olevan aina tiukkoja editoreita. Neljä ystävää sanoi, että kirjan loppua ei voisi julkaista, että niin ei voisi kirjoittaa. Kirjan lopussa Louis epäilee, onko saavuttanut pakenemalla haluamaansa onnellisuutta vaan oliko kaikki turhaa.
– Ystäväni sanoivat, että tulen ei-mistään, jostain Pohjois-Ranskan tuppukylästä, ja nyt julkaisen kirjoja ja matkustelen ja teen yhteistöitä, joista en osannut edes uneksia lapsuudessani, kuten Ken Loachin ja Anne Carsonin kanssa, kuinka voin olla melankolinen! Minusta tuntui kuin päälleni olisi käyty. Jos tunnen tämän melankolian, miksi en saisi kirjoittaa siitä? Tein siis päinvastoin kuin ystäväni neuvoivat, mikä oli minusta oikea ratkaisu, koska niin monet ihmiset ovat samaistuneet kirjan loppuun, joka on minusta myös koko kirjan ydin.
Louis'n mielestä keskiluokkaisesta perheestä tulevalle melankoliasta kirjoittaminen tulee luonnostaan. Se on heti kirjallisuutta, osa vanhaa perinnettä.
– Eikä sillä, tuollaiset kirjat ovat kerrassaan kauniita. Mutta jos tulet työläistaustasta ja olet melankolinen, se ei olekaan enää kirjallisuutta, vaan valittamista. Halusin, että kirjani olisi pieni tila tuolle melankolialle. Se on protesti melankolian puolesta.
Alistettujen on helpompi muuttua
Länsimaisen ihmisen määrittää hänen paikkansa tuotantoketjussa, kirjoitti Michel Houellebecq Maastossa ja kartassa. Onko Louis samaa mieltä?
– Osittain kyllä. Tuotantosuhteet määrittävät meitä, pääsymme rahan äärelle, pääsymme terveydenhuoltoon, kaikki se on täysin erilaista kun vertaan lapsuuttani ja Pariisin keskiluokan elämää. Vanhempieni elämän jokainen sekunti määrittyi sen kautta, ettei lääkäriä ollut mahdollista nähdä, ettei rahaa ollut mahdollista saada, ettei ruokaa ollut mahdollista ostaa. Ihmiselle annettu paikka kapitalistisessa järjestelmässä on äärimmäisen keskeinen, mutta siihen punoutuu myös muita asioita, joita yritän kirjoissani kuvata ja joita Houellebecq ei ehkä samalla tavalla näe, koska on poliittisesti enemmän oikealla laidalla.
Louis nostaa esimerkeiksi kaksi uusinta kirjaansa, nyt suomennetun Muutos: metodin ja sitä edeltäneen Naisen taistelut ja muodonmuutokset -kirjan, joka kertoi Louis'n äidistä.
– Kumpikin kirja kertoo muodonmuutoksesta ja kahdesta pakotarinasta, mutta en halunnut kertoa valtavirran naiivia tarinaa muodonmuutoksesta.
Louis'n mielestä on naiivia kirjoittaa kovissa oloissa kärsivistä ihmisistä, joilla kuitenkin on jokin valo tai sensitiivisyys sisällään, ja sitten tuo valo tarjoaa paon mahdollisuuden. Sellainen tarina vain ylläpitää järjestelmää, jota ei pitäisi ylläpitää.
– Sen sijaan yritin esittää toisenlaisen muutoksen mekanismin: äitini pystyi muuttumaan, koska hän on nainen, ja minä pystyin muuttumaan, koska olen homo. Tarkoitan sitä, että olimme alistetumpia kuin muut lapsuuteni työläismiljöössä. Tämä on ehkä isäni ja äitini ero.
Louis'n näkemyksen mukaan hänen isänsä luuli aina, että hänellä oli mahdollisuus valita, mitä hänelle tapahtuu. Isä ei mennyt kouluun, koska opettajan totteleminen ja läksyjen teko oli feminiinistä. Hän oli väkivaltainen ja teki vaarallisia juttuja, koska mies voi olla sellainen.
– Se kaikki oli illuusiota, mutta hän uskoi valitsevansa itse.
Sen sijaan Louis'n äidille oli aina selvää, ettei hän koskaan ollut saanut valita, mitä hänelle tapahtuu. Koska hänellä ei ollut illuusioita siitä, miten yhteiskunta toimii, hän pystyi eräänä päivänä sanomaan, että aikoo vaatia takaisin kaiken sen, minkä yhteiskunta on vienyt, Louis sanoo.
– Tätä voisi kutsua alistamisen paradoksiksi. Joissain tilanteissa käy niin, että mitä alistetumpi on, sitä enemmän on mahdollisuuksia vapautumiseen. Tämä paradoksi tapahtui minulle ja sitä kuvailen Muutos: metodissa. Koska olin alistetumpi kuin muut, pääsin pakoon. Isäni sen sijaan ei koskaan päässyt.
Jotkin asiat ovat poliittisempia kuin muut
Louis käyttää itsestään käsitettä transfuge, luokkaloikkari, ja sijoittaa itsensä samaan perinteeseen esimerkiksi Nobel-voittaja Annie Ernaux'n kanssa. Hän haluaa olla mukana keksimässä poliittista kirjallisuutta uudelleen. On mahdotonta tehdä enää samaa kuin Simone de Beauvoir, Jean Genet, Pier Paolo Pasolini tai James Baldwin, mutta jossain määrin samantyylinen poliittinen kirjallisuus on Louis'n mielestä tehnyt paluuta ainakin viimeiset kymmenen vuotta.
– Ymmärrän, että 60- ja 70-lukujen jälkeen tuli vastareaktio, joka esimerkiksi Ranskassa tarkoitti autofiktioperinteen syntymistä ja ihmisiä, jotka kirjoittivat pienestä elämästään Pariisissa, siitä kuinka he menevät kauppaan ostamaan vihanneksia. Minä taas en voi kuin kirjoittaa poliittisesti. Minusta tuntuu, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Tulen paikasta, jossa joka päivä näki, miten tärkeää politiikka on. Tiedän, että politiikkaa tarvitaan, ja ehkä yritän vähän kuin varastaa kirjallisuuden valtaapitäviltä luokilta ja tehdä sillä jotain heitä vastaan, Louis sanoo ja naurahtaa.
Louis'n mielestä kaikkea voi toki väittää poliittiseksi, myös niitä 80- ja 90-lukujen autofiktioteoksia. Tietyllä tapaa kaikki onkin poliittista, mutta poliittisuudessa on valtavia aste-eroja, Louis sanoo.
– Kun Marcel Proust kirjoittaa mustasukkaisuudesta, se on todennäköisesti vähemmän poliittista kuin James Baldwin kirjoittamassa rasismista Amerikassa ja siitä, miten mustia ihmisiä murhataan. Tietyssä mielessä toivon... Louis sanoo ja jää hetkeksi miettimään.
– Siis tarkoitan, että samaan aikaan rakastan lukea mustasukkaisuudesta! Rakastan lukea seksistä, intohimosta ja rakkaudesta, mutta en vain voi kirjoittaa niistä itse.
Aina kun Louis on yrittänyt kirjoittaa jotain vähemmän poliittista tai enemmän fiktiivistä, hän on tuntenut häpeää.
– Menneisyyden haamut ympäröivät minut ja kysyvät, miksi en kirjoita heistä, jos minä en tee sitä niin kuka sitten? Haamut kutsuvat minua. Annan siis muiden ihmisten kirjoittaa mustasukkaisuudesta, ja kirjallisuus on myös sitä.
Kirjallisuus on kuitenkin ennen muuta keskiluokan harrastus. Köyhistä kirjoittava käy Louis'n mielestä aina läpi suruprosessia, koska kirjoittaja tietää, etteivät kirjojen subjektit koskaan lue noita kirjoja.
– Ja jos he lukisivat, heillä olisi nopeasti niin paljon symbolista pääomaa, etteivät he enää olisi samalla tavalla köyhiä. Sitten pitäisi taistella taas eri ihmisten puolesta, niiden jotka eivät vielä ole lukeneet.
Siksi kaikenlaiset lukemiseen kannustavat hankkeet ovat Louis'n mielestä tietyllä tapaa nekin illuusio.
– Isäni on 57-vuotias, eikä hän tule koskaan lukemaan kirjoja. Hän ei koskaan käynyt kouluja, hän katsoo televisiota kahdeksan tuntia päivässä. Hän ei tule lukemaan kirjoja, koska se on vaikeaa, koska se on taito, jonka opettelu vie vuosia. Porvaristo ei yleensä ymmärrä tätä, koska kirjojen lukeminen on iskostettu heihin alusta asti.
Tämän takia poliittisilla kirjailijoilla on Louis'n mielestä eettinen vastuu tehdä myös muuta kuin kirjoja.
– Heti kun särkee naiivin asenteen ja ymmärtää, että kaikki eivät koskaan lue kirjojasi, on löydettävä muita ratkaisuja tuoda taistelut esille. On allekirjoitettava vetoomuksia, protestoitava kadulla, suostuttava televisiohaastatteluihin. Jos kieltäytyy näistä, ei enää taistele köyhien puolesta, vaan kirjoittaa vain tarinoita porvareille.
