Koulut alkavat taas. Lehdet täyttyvät pienten ekaluokkalaisten haastatteluista ja koulumatkan harjoittelun tärkeydestä.
Itsellänikin on vielä hyvin mielessä päivät, jolloin omat lapset aloittivat koulutaipaleensa. Muistan, miten rusettipäinen tyttö istui jännittyneenä pulpetissa. Tuolin takana oli lapsen kokoon nähden valtava reppu, jota koristivat Disneyn prinsessat.
Pari vuotta myöhemmin pyyhin silmäkulmia, kun kuopus meni alakouluun. Poika oli innoissaan. Äidin mielestä lapsi oli aivan liian pieni suureen maailmaan, mutta ensimmäisen maitohampaan irtoaminen ja valkoisen helmirivin keskelle muodostunut kouluveräjä kertoivat karua kieltään: oli aika opetella aakkoset.
Sen jälkeen koulujen alkamisesta on selvitty tiivistetysti sanottuna repun ostolla. Koulunkäynnistä tuli kaikille rutiini. Lukukaudet alkoivat ja loppuivat yhä uudelleen ja uudelleen.
Tänä vuonna tilanne on toinen. Poika muutti keväällä omaan kotiin ja lähti armeijaan kuukausi sitten. Se oli äidille kova pala purtavaksi. Tilannetta helpotti se, että lapsi oli jo ammattikouluaikana asunut viikot opiskelupaikkakunnalla. Muutosta pehmensi myös kotona vielä asuva tytär.
Lauantaina juna vei esikoiseni Helsinkiin. Kuskasimme jo pari viikkoa sitten muuttokuorman ja laitoimme pienen asunnon valmiiksi. Sinne oli tytön nyt hyvä mennä.
Tytär odotti opiskeluja ja uutta elämänvaihetta malttamattomana. Minä palasin rautatieasemalta miehen kanssa tyhjään kotiin. Taloon, jonne aikanaan muutti lapsiperhe. Junan luona alkanut itkuvirsi ei ottanut loppuakseen. Tuntui, kuin joku olisi kuollut.
Laulaja-lauluntekijä Juha Tapio kuvaa tunnetta täydellisesti kappaleessaan Sä et enää asu meidän kotona. Kaikki tämän tekstin kursivoidut kohdat ovat taiteilijan omasta kynästä.
"Sä et asu enää meidän kotona. On hiljaista ja kaiku sinun huoneessa. Mun puhelin jää auki, kun mä menen nukkumaan. Äitis ilman syytä itkeskelee toisinaan. Me hetken saatiin pitää sua niin kuin omana."
Kotona ulko-ovelle tulivat vastaan vain kissat. Oli liian hiljaista.
Lasten huoneissa oli tyhjää ja sotkuistakin, kun tavaroita oli vielä viime hetkillä napattu mukaan tai poistettu kuormasta. Pojan huoneesta on jo ehditty tehdä työtila, mutta tytön huone oli liian tyhjä, kun sänky, lipasto ja monet muut tavarat olivat poissa.
"Uskalsit ja lähdit niin kuin pitääkin. Tiedän kyllä, että pärjäät sielläkin. Niin kuin aina tänäänkin, me ollaan ylpeitä. Sinusta ja sinua on kova ikävä."
Tältäkö tuntuu se paljon puhuttu tyhjän pesän syndrooma? Googlen mukaan kyseessä on tunne-elämän vaihe tai kriisi, jonka vanhemmat voivat kokea lasten muuttaessa pois kotoa.
Se tuo mukanaan surua, yksinäisyyttä, tyhjyyden tunnetta ja sopeutumista arkeen ilman jokapäiväistä huolenpitoa.
On aika pitää jälkikasvunsa käsistä kiinni, mutta on myös aika irrottaa ote – halusi tai ei.
"Paljon oisin varmaan voinut tehdä toisinkin. Mut elät päivän kerrallaan, et ota uusiksi. Ja tärkeimmän teet itse, sinä kasvat sinuksi.”