Suomen huoltovarmuudesta puhutaan tänään enemmän kuin vuosikymmeniin. Maailman kriisit, pandemiat, sodat ja kauppapoliittiset jännitteet ovat muistuttaneet meitä siitä, ettei ruoka ilmesty kaupan hyllyille itsestään. Silti keskustelussa unohtuu liian usein kaikkein tärkein lenkki eli alkutuottaja.
Suomalainen maanviljelijä elää tällä hetkellä ristiriitaisessa tilanteessa. Tuotantopanosten hinnat ovat nousseet rajusti viime vuosina. Energia, lannoitteet, rehut, polttoaineet, koneet ja rahoituksen kustannukset ovat kasvaneet tavalla, jota harva toimiala on joutunut kokemaan. Samaan aikaan monen tuottajan tuotteistaan saama hinta on laskenut. Viimeisimpinä esimerkkeinä Valion päätös tuottajahinnan laskusta. Yhtälö on kestämätön.
Viljelijä ei voi siirtää kasvaneita kustannuksia tuotteidensa hintaan samalla tavalla kuin moni muu yrittäjä. Elintarvikeketjussa hinnanmuodostus tapahtuu pitkälti muualla kuin maatilan pöydän ääressä. Kun kuluttaja etsii edullisinta ostoskoria ja kauppa käy kovaa hintakilpailua, paine kohdistuu usein ketjun alkupäähän. Juuri siihen, jossa riskit ovat suurimmat ja kestokyky heikoin.
Seuraukset näkyvät jo nyt. Investointeja lykätään, sukupolvenvaihdoksia jää tekemättä ja yhä useampi tila pohtii tuotannon lopettamista. Jokainen lopettava maatila merkitsee menetettyä tuotantokapasiteettia, osaamista ja paikallista elinvoimaa. Niitä ei rakenneta takaisin hetkessä, vaikka kriisi sitä vaatisi. Suomen maakuntien elinvoiman ja Suomen turvallisuuden perusta on elinvoimaiset tilat.
Huoltovarmuus ei tarkoita pelkästään täysiä varmuusvarastoja. Se tarkoittaa ennen kaikkea kykyä tuottaa ruokaa kannattavasti kaikissa olosuhteissa. Jos kotimainen tuotanto kuihtuu kannattamattomuuden vuoksi, ei varastoilla pitkälle pärjätä.
Tilanne koskettaa myös elintarviketeollisuutta. Ilman kotimaisia raaka-aineita ei ole kotimaista elintarviketeollisuutta siinä muodossa kuin sen tunnemme. Meijerit, lihatalot, myllyt, leipomot ja lukuisat pienemmät elintarvikeyritykset ovat riippuvaisia suomalaisesta alkutuotannosta. Kun raaka-aineiden saatavuus heikkenee, koko ketjun kilpailukyky ja investointihalukkuus kärsivät.
Elintarviketeollisuus tarvitsee vakaan ja ennustettavan raaka-ainepohjan. Alkutuottaja puolestaan tarvitsee hinnan, jolla tuotantoa voidaan harjoittaa kannattavasti myös tulevaisuudessa. Nämä eivät ole toistensa vastakohtia, vaan yhteinen etu. Vahva elintarvikeketju syntyy vain, jos jokainen sen lenkki kestää.
Suomalaiset arvostavat tutkimusten mukaan kotimaista ruokaa, puhtautta, eläinten hyvinvointia ja korkeaa laatua. Nämä arvot eivät kuitenkaan säily ilman tekijöitä. Jos maatilat katoavat, katoaa myös mahdollisuus valita aidosti kotimaista ruokaa.
Ruokaturva ei ole itsestäänselvyys, vaan strateginen voimavara. Siksi alkutuotannon kannattavuus ei ole pelkästään maatalouspolitiikkaa, vaan turvallisuuspolitiikkaa, aluepolitiikkaa ja talouspolitiikkaa. Se on investointi yhteiskunnan kriisinkestävyyteen. Me kaikki voimme myös omilla ostovalinnoilla vaikuttaa tilanteeseen.
Huoltovarmuudesta ei voi puhua uskottavasti, jos samalla hyväksytään kehitys, jossa ruoan tuottaminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tarvitsemme oikeudenmukaisemman arvonjaon koko ruokaketjuun, pitkäjänteistä maatalouspolitiikkaa ja yhteisen ymmärryksen siitä, että kotimainen ruoka on paljon enemmän kuin kaupan tuote. Se on osa kansallista turvallisuutta.