Kuvittele, että sinun olisi työpäivän lomassa hoidettava ruokailusi siirtymisineen viidessätoista minuutissa. Omassa työssäni sosiaali- ja terveysalalla ruokailu toteutetaan joutuisasti (15–20 min.) työn lomassa niin, että olen työnantajan käytettävissä. Työelämässä tämä on ymmärrettävää, mutta yli ymmärrykseni menee se, että osa Seinäjoen alakoululaisista joutuu ruokailemaan vartissa kesken oppitunnin. Osa oppilaista on raportoinut kotona ruokailun jälkeisestä näläntunteesta sekä suolisto-oireista.
Kouluruokailua ohjaa lainsäädäntö. Perusopetuslakiin on kirjattu kouluruokailun järjestämisestä tarkoituksen mukaisesti (Perusopetuslaki 31 § (13.6.2003/477). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että “kouluruokailu ajoitetaan ja porrastetaan siten, että kaiken ikäisille oppilaille tarjoutuu mahdollisuus oikea-aikaiseen ja rauhalliseen syömiseen” (THL Syödään ja opitaan yhdessä -kouluruokailusuositus 2017).
Kouluruokailulla on niin fyysinen, psyykkinen kuin sosiaalinenkin ulottuvuus lapsen elämässä. Toimivan ja tarkoituksenmukaisesti kouluruokailun järjestämisellä turvataan lapsen fyysistä kehitystä ja parannetaan oppimisen edellytyksiä. Psyykkisenä näkökulmana voidaan pitää terveen ruokasuhteen syntymistä muun muassa syömishäiriöitä ehkäisten.
Tulevaisuudenkin kannalta ruokailun sosiaalinen puoli on merkittävässä roolissa — monen lapsen kohdalla kun esimerkiksi pöytätapojen oppimisen painopiste kallistuu kouluruokailuun.
Suomalaisissa kodeissa kouluikäisten lasten perheissä istutaan yhä harvemmin yhteisen ruokapöydän ääreen. THL:n vuosina 2000/2001–2010/2011 tekemän kouluterveyskyselyn mukaan alle puolet peruskoulu-, lukio- ja ammattikouluikäisten lasten perheistä söi yhteisen aterian yhtäaikaisesti. Tutkimustulosten valossa kouluruokailun merkitys korostuu entisestään. Maksuton kouluruoka on ollut suomalaisen koulujärjestelmän kruununjalokivi jo vuodesta 1948. Nurinkuriselta tuntuisi, että maksuton ruoka on tarjolla, mutta sitä ei ehdi syödä.
Pauliina Kukkonen
kahden alakoululaisen äiti
Seinäjoki