Ruokapöydässä "nirsoileva" lapsi aiheuttaa monille vanhemmille päänvaivaa, mutta joskus käytöksen taustalla voikin piillä syömishäiriö. ARFID-syömishäiriötä eli syömisen välttämis- ja rajoittamishäiriötä on alettu tunnistaa aiempaa paremmin, ja vanhemmat osaavat nyt hakea lapsilleen apua entistä matalammalla kynnyksellä, kertoo syömishäiriöihin erikoistunut erikoispsykologi ja psykoterapeutti Katarina Meskanen.
Häiriö on kautta aikojen laitettu herkästi nirsouden piikkiin. Toisin kuin muissa syömishäiriöissä, ARFIDin taustalla ei ole lihomisen pelkoa tai tietynlaisen kehonmuodon tavoittelua, vaan sairastunut ei vain halua tai pysty syömään tiettyjä ruokia.
Termi ARFID tulee englannin kielen sanoista Avoidant Restrictive Food Intake Disorder.
Meskasen mukaan sairastuneella on usein erilaisia aistillisia haasteita, eli ruoan maku, haju, koostumus, rakenne tai ulkonäkö voivat tuntua vastenmielisiltä. Sairastunut saattaa myös kärsiä esimerkiksi herkästä yökkäysrefleksistä tai pelätä ruokaan tukehtumista.
– Joskus taustalla voi olla nälkäsignaalien puuttuminen, ruokahalun puute tai kiinnostumattomuus ruokaa ja syömistä kohtaan. Syöminen itsessään ei tuota nautintoa eikä ole mitenkään sisäisesti palkitsevaa, Meskanen kuvailee.
Kun ruokavalio kapeutuu erittäin rajalliseksi tai ruokamäärät jäävät hyvin pieniksi, seurauksena voi olla vajaaravitsemustila. Lapsilla ja nuorilla kasvu ja kehitys saattavat hidastua. ARFID tyypillisesti rajoittaa myös sosiaalisia tilanteita, kun sairastunut ei halua mennä paikkoihin, joissa on ruokaa tarjolla, tai ei pysty syömään esimerkiksi koulussa.
Meskanen huomauttaa, että uusien ruokien pelko ja nirsoilu on yleistä lapsuudessa, mutta toisin kuin lapsilla yleensä, ARFIDissa kyse ei ole ohimenevästä vaiheesta.
– ARFID ei todellakaan ole mitään perusnirsoilua, joka tokenee sillä, että "maista nyt vain, kyllä se siitä". Toki on tärkeää yrittää maistella ja laajentaa ruokavaliota, mutta ARFIDin kanssa on edettävä hissun kissun ja sensitiivisesti. Vanhemmilta vaaditaan lehmän hermoja ja rautaista ymmärrystä, ja usein tarvitaan myös ammattiapua.
Usein autismikirjon häiriön rinnalla
Neuromoninaisuudesta puhutaan nykyään aiempaa enemmän, mikä on lisännyt ymmärrystä myös ARFIDista. Syömishäiriö esiintyy usein rinnakkain autismikirjon häiriön, ADHD:n tai muun aistisäätelyn pulman kanssa, kertoo Syömishäiriöliiton asiantuntija Katri Mikkilä.
Mikkilä kertoo, että tutkimusten mukaan ARFIDin esiintyvyys koko väestössä on puolesta prosentista jopa 15 prosenttiin. Häiriötä todetaan eniten lapsilla ja nuorilla, sillä lasten oireilu herättää helposti vanhempien huomion, ja lasten kasvua ja kehitystä myös seurataan aktiivisesti. Hoitoa vaativaa häiriötä on kuitenkin aikuisillakin.
– ARFIDin suhteen voidaan pohtia, onko kyse niinkään sairaudesta, josta parannutaan, vai syömisen tavasta, joka todennäköisesti jossain määrin vaikuttaa syömiseen koko eliniän. Parantumisen sijaan opitaankin usein ajan myötä löytämään sellaiset syömisen tavat, joilla riittävä, riittävän monipuolinen ja toimintakykyä tukeva syöminen toteutuu rajoitteista huolimatta.
Mikkilän mukaan jopa puolet ARFID-diagnoosin saaneista on poikia ja miehiä, kun taas muut syömishäiriöt ovat yleisempiä tyttöjen ja naisten parissa. Muut syömishäiriöt alkavat yleistyä nuoruusiässä, mutta ARFID-oireilua on usein jo varhaislapsuudessa.
Hoitona altistusta uusille ruoille
ARFIDia sairastavilla on tyypillisesti tiettyjä "turvaruokia", joita he pystyvät syömään, kertoo Mikkilä.
Tavanomainen turvaruoka on esimerkiksi ranskanperunat, pinaattiletut, keitetty makaroni ja kalapuikot.
Eri ruoka-aineiden pitää usein olla erillisinä osioinaan lautasella. Osa sairastuneista haluaa ruoan olevan aina samanväristä, mahdollisimman hajutonta tai esimerkiksi sose- tai vellimuotoista.
Katarina Meskanen kertoo, että ARFIDia hoidetaan käyttäytymisen muuttamiseen pohjautuvalla hoidolla, ja hyviä tuloksia on saatu esimerkiksi kognitiivisella käyttäytymisterapialla. Ravitsemusterapeutit puolestaan tekevät altistusterapiaa, jolla pyritään varmistamaan ruokavalion monipuolistuminen ja riittävä ravintoaineiden saanti.
– Hoidon tavoitteena on laajentaa syötävien ruokien kirjoa ja vähentää syömiseen liittyvää ahdistusta ja pelkoa, Meskanen kuvailee.
Lasten ja nuorten kohdalla tarvitaan usein myös perheterapiaa, sillä sairaus yleensä vaikuttaa merkittävästi koko perheeseen.
Mikkilä muistuttaa, että vääränlainen suhtautuminen ARFIDiin voi olla hyvin haitallista myös pitkällä aikavälillä. Jos ARFID laitetaan vain nirsouden piikkiin ja pahimmassa tapauksessa jopa pakotetaan lasta syömään, lapsen ruokasuhde suurella todennäköisyydellä häiriintyy. Se taas altistaa hänet myöhemmin myös muille syömishäiriöille.
– Yksi keino, jolla jokainen meistä voi olla ARFID-tyylisen syöjän tukena, on kunnioittaa ruokarauhaa. Meillä on monenlaisia syöjiä, ja tärkeintä olisikin, että kaikille löytyisi sopiva tapa syödä ilman, että muut arvostelisivat tai kommentoisivat sitä.
