Kun elämä antaa elää riittävän kauan, niin lopulta on pakko havahtua omaan sielunvammaansa. Kohdallani se on romantisointi. Siis saduttaminen. Pään sisäinen tarinointi lähtee laukalle.
Arki ei riitä. Jonkin jokapäiväisen taviksen on romantisoinut ja saduttanut toiseksi. Myös ilmiön. Poliittisen tahdon. Ideologian.
En tiedä oikein, miten lopulta romantisointiin olisi suhtauduttava. Ehkä siinä on jotain hyvinkin kaunista. Tahto ylevöittää. Etsiä suurenmoisuutta siitä missä lopultakin ilmeni ainoastaan vähäisyys, jonka joku pureva realisti heti tajusi.
Ne, jotka romantisoivat, eivät ymmärtääkseni pysty olemaan röyhkeitä.
Se, joka on röyhkeä, tajuaa romantiikan sokeuden ja käyttää sitä hyväksi.
On kaiketi selvää, ettemme elä runouden tai romantiikan aikakautta tarkoittamallani tavalla.
Röyhkeys vallitsee. Se juuri riekkuu erilaisilla kanavilla päsmäröiden ja maalittaen.
Röyhkeä ei koskaan sano: ”Minä en ymmärrä.”
Kysymys ymmärryksestä on muuten tänä vuonna 2022 lähes tyystin unohdettu tällä planeetalla. Asioita ei lähestytä ymmärryksen vaan vallan ja vallan röyhkeyden kautta. Vallan ja vastavallan kautta.
On erilaisia röyhkeyksien kulttuureja.
Mielestäni ihan normaali aikuinen alkaa olla romantiikan piiriin kuuluva juttu.
Siis hän, joka sanoo: ”Nyt en ymmärrä. En ihan ymmärtänyt.”
Röyhkeys kuuluttaa: ”Jaha, se ei tahallaan ymmärrä. Tämä muistetaan.”
Jari Ranta
Vaasa