Sunnuntaituristin näkymä Pietarsaaren on tämä: Idyllinen puutaloalue, nättejä puistoja, kanelipullan tuoksua kahvilasta.
Ja sitten on se Pietarsaari, josta Rosanna Fellman kirjoittaa runoissaan.
Se tuoksuu väljähtyneelle parfyymille, ja siellä nätissä puistossa saadaan naamalle kaljat uhkauksilla höystettynä.
Runot ilmestyivät alunperin ruotsiksi kokoelmassa Det Jakobstad ingen vill ha (Förlaget 2024).
Nyt kokoelma on julkaistu suomeksi nimellä Pietarsaari, jota kukaan ei halua (Johnny Kniga 2025). Runot on suomentanut Jaana Nikula.
Kirja on Rosanna Fellmanin kolmas ja ensimmäinen suomennettu. Runoilija sai valita kääntäjän itse.
Runojen kääntämisessä ei riitä, että on kielellisesti hyvä, Fellman pohjustaa.
– Pitää ymmärtää se runojen maailma muutenkin. Tiesin, että Jaana ymmärtäisi, mistä kirjoitan, käännökseen hyvin tyytyväinen kirjailija sanoo.
Det Jakobstad ingen vill ha sai viime vuonna Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Hyvä vastaanotto on ollut myös suomennoksella, esimerkiksi Helsingin sanomissa julkaistiin hiljattain kehuva arvio.
Soraäänet ovat kysyneet, miksi Fellman haluaa mustamaalata Pietarsaarta runoissaan.
Mustamaalaamisesta ei kuitenkaan kyse lainkaan, korostaa runoilija.
Hänen mukaansa runoissa kuvataan pienille paikkakunnille helposti muodostuvia sosiaalisia rakenteita ja niiden tuomia ongelmia. Kun piirit ovat pienet ja niiden väliset raja-aidat jyrkät, ilmapiiri on otollinen konflikteille.
Tulee omituisia sosiaalisia normeja, sellaisia, jotka eivät ole hyväksi.
Fellman on myös huomannut runojen laajentaneen stereotyyppistä kuvaa suomenruotsalaisuudesta.
– Kirja on toiminut keskustelun avaajana.
Pietarsaari, jota kukaan ei halua on Fellmanin kirjoista henkilökohtaisin. Ne tunteet, jotka runojen minä kokee, on Fellmankin kokenut.
Kyllä tämä on henkilökohtaisin kirjani, Fellman myöntää ja jatkaa, että oikeastaan hänen oli tarkoitus kirjoittaa jotain ihan muuta. Mielessä alkoi kuitenkin itää lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä säkeitä.
Fellmanille Pietarsaari oli karu kasvualusta. Ei perheen puolesta, kotielämä oli onnellista, mutta koulussa hän tunsi olevansa kummajainen ja kiusaaminen oli rankkaa.
Fellman muutti kaupungista 19-vuotiaana Turkuun opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Nykyisin hän asuu Helsingissä.
Irtiotto Pietarsaaresta oli välttämätön.
– Tämä voi kuulostaa vähän dramaattiselta, mutta oikeasti en usko, että olisin elänyt vanhaksi Pietarsaaressa, Fellman pohtii.
– Mulla oli ystäviä, joilla oli alkoholi- ja huumeongelmia, ei niissä porukoissa kulttuuria tehty. Tiesin jo teininä, että haluan kirjoittaa, mutta en nuorena niihin piireihin Pietarsaaressa löytänyt.
Rosanna Fellmanin esikoisrunokokoelma Strömsöborna ilmestyi 2019, toinen runoteos Republikens president – Tasavallan presidentti vuonna 2022. Kun kirjojen myötä Fellmanille alkoi tulla valtakunnallista julkisuutta, häntä alettiin katsoa Pietarsaaressa eri silmin.
– Se oli hämmentävää. Olin lapsena se sorrettu, omituinen varis ja sitten minulle tultiinkin juttelemaan Prismassa kehuvaan sävyyn.
Vaikka runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan, Rosanna Fellmanille on selvää, että juuri runoudessa lepää hänen kirjallinen kutsumuksensa.
Fellmanin mukaan runouden marginaaliasema on yhä syventynyt viimeisen 20 vuoden aikana.
– Kustantamot eivät julkaise kovinkaan paljon runoutta, koska siitä ei tule paljon rahaa. Toisaalta lehdet eivät julkaise arvioita kuten ennen. Tämä kaikki on osa laajempaa taloudellista kehityskulkua yhteiskunnassa.
Fellman katsoo kuitenkin tulevaan valoisasti.
–Luotan siihen, että runojani halutaan lukea ja saan niitä tehtyä. Jos ei olisi positiivinen, ei voisi varmaan ollakaan runoilija tässä maailmassa.
Fellman tunnetaan lavarunoilijana. Ensimmäisen live-keikkansa hän heitti Pietarsaaressa teinivuosina. Isommat runolavat hän löysi opiskelukaupungistaan Turusta.
Hän sanoo kirjoittavansa niin, että runoja on helppo myös esittää.
–Runoni ovat suoria, eivät kovin vaikeita.
Fellman esiintyy myös suomeksi, vaikka se onkin ruotsia äidinkielenään puhuvalle kuumottavaa. Hän toteaa rakastavansa itsensä nolaamista.
–Esiintymiseni myös haastaa hyvin hurristereotypioita.
– Kuulostaan nyt kumbaya-hipiltä, mutta: sisäinen kompassi. Haluan muuttaa maailmaa paremmaksi, lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Poliitikoksi tai byrokraatiksi minusta ei ole, niinpä teen sitä sanoilla.
Entä suhde Pietarsaareen, millainen se on nyt kun olet asunut yli kymmenen vuotta poissa?
– Vaikeimmat traumani ovat tapahtuneet siellä, mutta olen hyväksynyt ne kaikki. En sano, että olen parantunut ja kaikki on hyvin, mutta voin elää kokemusteni kanssa.
.
