Katsoin jälleen kerran Rambo-elokuvien ykkösosan, joka on ikisuosikkini. Se on täydellisesti roolitettu. Pienimmässäkin osassa on siihen juuri oikea näyttelijä. Miten tämä liittyy urheiluun? Hyvin paljon, ja tässä Suomessa nimenomaan epäonnistutaan.
Jokaisella on oikeus urheilla siinä lajissa, jossa haluaa. Mistä tahansa on lupa innostua, siitäkin, jossa ei pärjää, eikä ole edellytyksiä pärjätä. Ihminen saattaisi menestyä jossain toisessa lajissa, mutta tuo laji ei hänelle käy, tai ehkä hänelle ei ehdoteta sitä. Uran jälkeen tulokset kertovat totuuden, ja ne ovat kansainvälisesti heikot.
Kun ihminen on urheilukentällä oikeassa lajissa ja oikeassa roolissa, se tukee häntä paineessa. Urheilija ei jähmety ratkaisevan suorituksen edessä, eikä pelkää sitä.
Oikea rooli kytkeytyy harjoitteluun. Kun maratonjuoksija tunnistaa itsensä maratonjuoksijaksi, hänellä on harjoituskestävyyttä, ja kaikki harjoittelu tähtää ratkaisevaan suoritukseen. On kestettävä kolkko ja kauhea, että olisi kivaa mitalikahveilla.
Kun tavallisena katsojana tekee havaintoja, huomaa, että meillä on roolitusongelmia. Ilmeisesti urheilussa ei ole lahjakkaita roolittajia.
Kolmiloikkaajalle ei tarvitse mennä sanomaan, ettei hän ikinä pärjää kolmiloikassa. Antaa hänen hypätä hyppynsä, ollaan hienotunteisia. Sen sijaan meidän pitäisi tunnistaa lahjakkuus, joka voisi menestyä kolmiloikassa ja ohjata hänet lajin pariin.
Meillä vaikuttaa olevan suuri pula tunnistajista ja ohjaajista. Tällaisen henkilön ei tarvitse olla valmentaja. Hän voi olla kuka tahansa tarpeeksi lähellä urheilijaa. Tienviitta, havahduttaja, oivalluttaja. Aavistaja, joka tohtii ottaa aavistuksensa puheeksi.
Menestymisen salaisuuksia on aina syytä tutkia. Samoin kuin menestymättömyyden.