Jotkut saattavat lähteä pitkän kirjoitusurakan päätteeksi vaikkapa lomamatkalle. Miki Liukkonen lähti sairaalaan.
Oli kesä 2013. Runoilijana aikanaan aloittanut Liukkonen oli juuri saanut valmiiksi esikoisromaaninsa Lapset auringon alla. Hän oli kirjoittanut sitä kellon ympäri, enimmäkseen kahvin ja tupakan voimalla. Seurauksena oli vatsahaava.
Sairaalassa samaa huonetta asutti romanimies, joka oli joutunut hoitoon pyörtymisen takia. Huoneessa alkoi rampata miehen sukulaisia, eikä Liukkonen voinut välttyä kuulemasta heidän juttujaan.
Romaneilla oli teoria pyörtymisen syystä: raviradalla työskentelevää miestä oli alkanut huimata, kun hän oli päivästä toiseen katsonut ympyrää juoksevia hevosia. Lääkärin mielestä syynä oli diabeteksesta johtuva alhainen verensokeri. Romanit pitäytyivät kuitenkin tiukasti omassa diagnoosissaan.
– Koetin olla nauramatta, koska mahaan sattui niin paljon. Hekottelin kuitenkin siinä vieressä kivulloisesti kärsien ja kirjoitin samalla ylös, mitä he puhuivat.
Siitä sai alkunsa Liukkosen toinen romaani, 11. huhtikuuta julkaistava O. Se on lähes 900-sivuinen teos, jossa romanit muodostavat vain yhden lukuisista tarinanlangoista. Ensimmäisiltä sivuilta löytyvässä henkilöluettelossa on sata nimeä. Suppea ei ole kirjan teemakaan: nykyaika.
Tuskallinen projekti
Liukkonen halusi sisällyttää romaaniinsa kaikki mahdolliset päässään risteilevät ideat. Hän kirjoitti O:ta tavoilleen uskollisesti kymmenestä kahteentoista tuntia päivässä. Silti välillä tuntui, ettei kirja valmistuisi ikinä.
– Vaikka itse olisi jo halunnut lopettaa, sisällä oli aina jokin sellainen vaatimus, että ei tämä vielä tässä ole ja ethän sinä ottanut huomioon tätäkään aspektia.
Sinänsä kirjoitusprosessit, joiden aikana joutuu miettimään, tuleeko tästä yhtään mitään, ovat Liukkoselle ominaisia. Kun hän O:ta aloitellessaan oli ottanut yhdeksi aihiokseen romanit, seuraavat aihiot olivat lampunvarjostin ja sokeus. Kun tällaisten näennäisesti täysin toisiinsa liittymättömien elementtien välille ryhtyy rakentamaan yhteyksiä, syntyy hänen mukaansa väkisinkin tarina.
Liukkosen mielestä kirjailijan pitäisi aina olla jonkinlaisessa epämukavuustilassa. Omat parhaat juttunsa hän on oppinut tunnistamaan siitä, että itseäkin arveluttaa, voiko tällaista kirjoittaa.
– Kun kokeilin kirjani ideoita kavereilla tai kapakassa jollakin ihmisellä, parasta oli aina, jos kuulija alkoi pudistelemaan päätään sillä tavalla oikeasti vähän huolestuneena, että onko kaikki ihan hyvin. Silloin ajattelin, että nyt menee lujaa.