Joidenkin ihmisten kanssa juttu jatkuu siitä, mihin vuosikymmeniä sitten jäätiin. Tämä kävi ilmi, kun tapasimme vanhojen bändikavereiden kanssa.
Kokoontumisen syy oli nuoruudenbändimme tuleva paluukeikka Vaasan Kaaos Festivalissa heinäkuun lopussa. Misantropiassa soittivat lisäkseni Kai Hahto (rummut), Anssi Hyvärinen (kitara), Sami Karhunen (laulu) ja Harri Kessunmaa (basso).
Nimi oli alkujaan Misanthrope, mikä tarkoittaa ihmisvihaa. Sehän sopi kiukkuisille kolmetoistavuotiaille, samoin kuin musiikkityyli, joka oli itsestään selvästi thrash-metal.
Alkuperäinen kokoonpano, jossa rumpuja soitti Jouni Jukala, oli täysin suvilahtelainen, mistä juontui nykyään paremmin poliitikkona tunnetun Marko Heinosen lanseeraama koodinimi ”Suvikylän Venom-pojat”.
Myöhemmin nimi vaihtui Misantropiaksi ja laulukieli suomeksi.
Syitä oli useampia, mutta viimeinen niitti oli ranskalaiselta Misanthrope-bändiltä saapunut kirje, jossa kerrottiin että heillä on yksinoikeus nimeen ja että seuraava yhteydenotto tulee lakimieheltä.
Raastupaan lähdölle ei ollut halua, eikä varsinkaan kykyä, joten helpompaa oli muuttaa koko konsepti juuriaan myöden.
Vaikutukset olivat positiivisia. Suomenkielinen metalli oli tuolloin tuntematon käsite, joten olimme aidosti uuden äärellä.
Tähän kiinnitti huomionsa porvoolaisen Punaiset Messiaat -yhtyeen laulaja Piet Austin, joka julkaisi Misantropian ainoan virallisen julkaisun Rymypop-levymerkkinsä kautta.
Julkaisun jälkeen homma sitten alkoikin rakoilla.
Parikymppisenä tehdään suuria elämänvalintoja, ja muusikon ura on yksi riskialtteimmista. Kirjailijan ammatti ei jää kauas, mutta siitä tuli silti oma kohtaloni.
Soittaminen jäi täysin. Pitkään aikaan en edes kuunnellut muuta kuin ambientia ja klassista kirjoittamisen taustalla.
Siksi tuleva keikka aiheuttaakin pientä rimakauhua. En ole seisonut lavalla kitara kädessä vuosikymmeniin. Tunnen olevani oudolla maalla.
Vaan hirvittiväthän ensimmäiset kirjailijaesiintymisetkin.
Urani alussa esiinnyin samassa tilaisuudessa legendaarisen Jukka Virtasen kanssa. Vanha konkari ihmetteli noviisin hermoilua. Juuri kun olin astumassa lavalle, hän kuiskasi korvaani ”sä mokaat”.
Jännitys haihtui. Muistelen henkistä judoliikettä lämmöllä.
Kaikki esiintyminen on pohjimmiltaan yksinkertaista, paitsi jos siitä tekee hankalaa. Vanhan Shakespeare-näyttelijä Laurence Olivierin ohje kuului: ”Muista vuorosanat, äläkä törmäile huonekaluihin.”
Jotakin yhtä yksinkertaista yritän pitää mielessä.