Vuodesta 1944 asti on Suomi-neito peesannut jatkosodan haavojaan nuollen. Ja viisaasti on peesannut eli kulkenut valtioviisaittemme Paasikiven ja Kekkosen alkamalla rauhan tiellä.
Kansalliseepoksemme Kalevala on esi-isiemme muinaistarusto. Sen luotettavuuteen kansamme kohtaloiden aavistajana ei kuitenkaan ole ollut vähäinen tai peräti mitätön.
Ajattelen suomenkielen opettajan ammattiin kouluttautuneena tietenkin ensisijaisesti oman suomikansan näkökulmasta myös sitä Ukrainan kansan kohtalonhetkeä, jossa se nyt on. Se kohtalo on sille Mustanmeren kansalle veitsenterällä.
Miksi olen otsikoinut ylläolevasti? En siksi, että meidän suomalaisten viisaus ratkaisisi Ukrainan valtion kohtaloa. Sen tulevaisuus lienee maan itse koetettava ratkaista. Ilman Suomen apua – niin väitän.
Kalevan kansan eepoksessamme käsittää enemmistö meistä aivan selkeästi viittaavaan omaan suomiheimoon.
Se pimeä Pohjola, jota vastaan Kalevan kansa Väinämöisineen kävi puolustustaistoon, oli idän tuntematon vihollinen. Ei kyseessä ollut läntinen Sveanmaa eikä eteläinen Saksanmaa.
Kyse on nytkin samasta uhkakuvasta. Jos valtiojohtomme pelaa korttinsa viisaasti, vältymme uussodalta itäistä naapuriamme vastaan.
Ukrainan avuksiko Suomi? Tuskin on edes valtiovalta lähdössä sotaan Ukrainan puolesta. Jos on, on oma itärajamme seuraava ”rautakoneiston” kohde Venäjältä. Totta on, että solidaarisia, myötätuntoisia voimme Ukrainalle olla.
Nyt tänään esitän kysymyksen valtiojohdollemme: Onko Suomella nyt yhtä viisas johto kuin jatkosotamme jälkeen eli kyky välttää tosi konflikti itänaapuriamme vastaan? Auttoiko mikään maa Suomea oikeasti 1939–1944? Ei auttanut.
Saksa ajoi silloin etujaan Suomen kanssa sopiessaan yhteistyöstä. Nyt 2022 ei mikään maa oikeasti riennä taistelemaan puolestamme.
Jouko Pesonen
Alajärvi