Yhdysvaltain presidentin vaalista on kehkeytymässä taas jännitysnäytelmä, jota on pakko seurata. Tällä kertaa tilanne ainakin omasta näkövinkkelistä näyttää selvältä. Rebuplikaanipuolueen Donald Trumpin tyyli ei vetoa. Päinvastoin se tuntuu vastenmieliseltä, joten sympatiat ovat demokraatti Hilary Clintonin puolella.
Entä aikaisemmin. Koulupojalle John F. Kennedy oli kuin elokuvataivaan James Dean. Kennedy antoi toivoa ja uskoa. Hänen murhansa oli masentava uutinen. Kuulin siitä, kun auton lavalla palasimme sotaharjoituksista.
Nobelin rauhan palkinnon saanut Jimmy Carter (1977–81) tuntui aluksi hyvältä presidentiltä. Urheiluväen usko Carterin kykyihin menivät viimeistään siinä vaiheessa, kun hän määräsi Moskovan olympiakisat (1980) boikottiin Neuvostoliiton Afganistanin miehityksen vuoksi. Boikotin vääjäämättömänä seurauksena oli se, että Neuvostoliitto ja sen liittolaiset jäivät pois Los Angelesin olympiakisoista vuonna 1984.
Ensimmäinen republikaani, joka sykähdytti, oli Ronald Reagan (1981–89). Entinen näyttelijä oli kunnostautunut myös politiikassa. Kalifornian kuvernööri oli pyrkinyt ehdokkaaksi kaksi kertaa aikaisemmin. Kolmas kerta toden sanoi ja hänet valittiin presidentiksi. Loistava puhuja valloitti. Hän otti kovan linjan suhteessa kommunisteihin. Toisella kaudella hän aloitti liennytyksen Mihail Gorbatshovin kanssa. Kylmä sota päättyi.
Toinen rebublikaanii Georg. W. Bush (2001–2009) sai tuulta purjeisiinsa syyskuun 11 päivän terrori-iskusta. Bush käynnisti terrorismin vastaisen sodan ja ryhtyi sotajalalle Irakissa ja Afganistanissa. Saddamin syrjäyttäminen käynnisti mullistukset, joiden seurauksista maailma kärsii. Bush on omissa arvioinnissani kaukana kärkisijoista.
Bill Clinton (1993–2001) kaudet olivat onnistuneita. Seksisuhde Valkoisen talon harjoittelijaan Monica Lewiskiin oli suuri skandaali, josta Clinton selviytyi kuin ihmeen kaupalla. Obama (2010–2016) on mielestäni onnistunut hyvin. Terveydenhuoltouudistuksen toteuttaminen antoi ison sulan hänen hattuunsa.
Pikkupoikana huomasin ikkunasta isäni kanssa, miten naapurin isäntä, Mäki-Hakolan Toivo, repäisi oman maitolavansa seinästä siihen kiinnitetyn mainoksen ja lähti kävelemään tien yli meille. Tupaan Topi asteli hymy huulillaan. ”Arvi on siten ryhtynyt ehdokkaaksi”, Topi sanoi Rauha-äidilleni ja näytti vaalijulistetta. Siinä luki: Rauhan mies presidentiksi!
SKDL:n Eino Kilpi katseli totisena julisteesta. Senkin sain huomata, ettei SKDL:n vaalijulistetta toista kertaa ilmestynyt Mäki-Hakolan eikä Autionkylän muidenkaan maitolavojen seiniin. Elettiin vuoden 1956 presidentin vaalien kuumissa tunnelmissa.
Ilmari Ylä-Autio (Kok)