Loppukesällä ja syksyllä minulle on (sienten lisäksi) yksi herkku yli muiden: ravut. Pääsin niiden makuun jo lapsena.
Mökkimme läheisyydessä oli metsäinen järvi, jonka kivikkoisilta rannoilta tuli hyvin jokirapua.
Sinne siis iloinen porukkamme suuntasi elokuisina iltoina. Reilun kilometrin matkasta suuri osa taivallettiin metsäpolkua pitkin. Ravustusjoukkoon kuului mökkiläisiä, heidän vieraitaan ja aina paljon lapsia. Aikuiset laittoivat mertoja, pitivät leiriä ja tarjoilivat eväitä, me lapset ongimme rapuja tikulla.
Se vasta hauskaa puuhaa oli! Oksanpätkään laitettiin narua, johon sidottiin särjen puolikas. Sitten kivelle istumaan. Syötti laskettiin vedenpohjaan, lähelle kiviä. Piti olla hipi hiljaa, tai enintään kuiskailla. Kun alkoi hämärtää, aika pian kiven raossa näkyi liikettä, kun rapu sieltä kömpi esiin ja tarttui särkeen. Hitaasti vedin syöttiä ja rapua ylöspäin ja hivutin vanhan keittiösiivilän ravun alle.
Nopeus oli valttia, sillä rapu on todella säikky ja pienikin ylimääräinen liike tai ääni sai sen pakenemaan takaisin koloonsa.
Saaliit ämpäreihin ja pimeässä polkua pitkin jonossa takaisin. Taskulamppuja ei ollut jokaiselle. Matkan varrella piti ylittää ja alittaa piikkilanka-aitoja, jotka rajasivat lehmien aitauksia.
Pari kertaa kävi niin, että joku kompastui pimeässä puun juuriin ja rapuämpäri lensi pitkin poikin. Koko porukka hätiin rapuja keräämään takaisin ämpäriin. Eivät ne onneksi sammaleella ehtineet pitkälle pötkiä.
Ravut laitettiin sumppuihin laiturin nokkaan, kunnes tuli juhlapäivä, ja ravut keitettiin ja järjestettiin mökkinaapuruston kanssa kunnon pirskeet.
Mutta sitten tuli rapurutto, minä kasvoin ja mökki myytiin.
Rapujen pyydystäminen on sittemmin jäänyt, mutta ravuista pitää saada nautiskella saada joka syksy.
Olen syönyt rapuja sukulaisten kesken mökillä, taloyhtiön isoissa rapujuhlissa, joskus arkisemmin oman keittiönpöydän ääressä.
Välillä on vain nopeasti keskitytty herkuttelemaan, joskus vietetty iltaa pidemmän kaavan kautta, kun koolla on suuri porukka ja viihdykkeinä lauluja sekä ohjelmanumeroita.
Rekvisiittaa on tärkeä osa rapujensyöntiä. Punavalkoinen kattaus, kruunutilli, syyskesän kukat, vesikupit, jossa sitruunavedessä voi huuhtaista sormiaan sottaisen ravunsyönnin lomassa.
Ravut asetellaan kauniisti tarjottimelle. Ja muut herkut, joita pöytään kuuluu: paahtoleipiä tietenkin, mutta ehkä myös katkarapusalaattia, sienipiirasta, tomaattibruchettaa.
Nykyään kotimaiset ravut ovat minulle kaunis muisto vain. Yleensä ostan pakastealtaasta edullisia espanjalaisia tai kiinalaisia rapuja.
Joskus olen satsannut ja tilannut muutamia kappaleita suomalaisia rapuja kauppahallista. Viime viikolla huomasin ilokseni, että marketissa oli myynnissä kotimaisia täplärapuja pakastealtaassa, eikä ollenkaan pahaan hintaan.
Rapujensyönti on parasta isolla porukalla. Se on todella sosiaalista ja toiminnallista hommaa. Juttua riittää, jos ei muusta, niin syöntitekniikasta.
Monella ravunsyönti liittyy huvilakauden päättäjäisiin, mutta rapukausi jatkuu pitkälle syksyyn. Mitä jos kutsuisi väkeä, pitäisi juhlat, tarjoilisi rapuja – tai jotain ihan muuta?
Mukavia pimeneviä iltoja!