Televisionkatsoja ei pääse deittiohjelmia pakoon. Uusin pettymys on Kiss Bang Love, joka puskee ruudusta uusintana arkipäivien myöhäisilloissa. Turruttavaa viihdettä, jonka katsomisesta tulee aina vähän paha mieli.
Ohjelma etenee tutulla pariutumisohjelmien konseptilla: Vaihtuva päähenkilö pääsee valitsemaan puolisoehdokkaiden joukosta sopivimman treffikumppanin. Ohjelmassa fraasi "one true love" on kuitenkin muuttunut muotoon "kiss bang love", ja se oikea valitaan suudelman perusteella silmät sidottuina.
Sitten kaikki suutelevat toisiaan ja välissä päähenkilö kommentoi vaihdettujen suudelmien laatua. Katsojan tehtäväksi jää arvuutella, että meneeköhän se nyt valitsemaan jonkun rumiluksen. Ohjelmaan valikoituneiden persoonallisuuksiin ei ohjelmassa juuri paneuduta.
Lopuksi kaksi valittua pääsee unelmatreffeille päähenkilön kanssa. Kamerat sammuvat, kun treffit loppuvat.
Asiaan ei ehkä pitäisi suhtautua vakavasti. Tosi-tv-ohjelmien moralisointi on jo vanhanaikaista ja kaikki nyt muutenkin pussailevat kaikkia.
Vaikka moni kisailija osallistuisikin deittiohjelmaan leikkimielellä, sitä ei paljasteta katsojalle. Lyhyissä haastatteluinserteissä niin miehet kuin naiset toistelevat olevansa etsimässä sitä oikeaa, jonka pitää olla paitsi viihdyttävää seuraa, täyttää myös joukko stereotyyppisiä ulkonäkövaatimuksia.
Massaviihde ruokkii jatkuvasti kummallisia käsityksiä, joiden mukaan tieto tekee rakkaudesta vähemmän houkuttelevaa. Kiss Bang Love on tästä konkreettinen esimerkki. Ihastus kukoistaa niin kauan kuin toista ei näe eikä tiedä hänestä mitään.
Deittiohjelmia katsomalla ei opi mitään rakastavasta vuorovaikutuksesta tai huolenpidosta. Rakkaus pelkistyy kummalliseksi kilpailuksi, rakkaudettoman yhteiskunnan irvikuvaksi.
Rakkaudesta ja yhteiskunnasta ei yleensä puhuta samassa lauseessa, mutta ehkä pitäisi. Yhteiskuntatieteet analysoivat valtaa ja sen kiemuroita, mutta ei juuri koskaan rakkautta. Vielä vähemmän rakkaudelle on tilaa käytännön yhteiskuntaelämässä. Ikään kuin rakkaus olisi irrallaan ihmisen muusta sosiaalisesta olemisesta.
Yhdysvaltalainen kirjailija ja feministi Bell Hooks kirjoittaa kirjassaan Rakkaus muuttaa kaiken, että jos julkishallinto luotaisiin rakkauden etiikan hengessä, meidän ei tarvitsisi huolehtia työttömyydestä, kodittomuudesta, huonosta perusopetuksesta tai riippuvuuksista.
Ristiriitaista nykymenossa onkin, että samalla kun yhä useampi vannoo tosirakkauden nimeen, harva uskaltaa käyttäytyä rakastavan ihmisen tavoin. Ihmiset vakuuttavat rakastavansa toisiaan, vaikka heidän käytöksensä satuttaa ja laiminlyö. Toiset jopa väittävät kateuden, mustasukkaisuuden ja väkivallan kuuluvan rakkauteen. Moni kannattaa ihmisoikeuksia, mutta sulkee osan ihmisistä niiden ulkopuolelle. Jotkut suitsuttavat rakkauden nimeen, mutta tukevat sellaista politiikkaa, joka alistaa ja sortaa muita.
Bell Hooks epäilee sen johtuvat siitä, että eettisen elämän ajatellaan olevan tylsää ja vaikeaa. Ihmisiä ja luontoa ei voisi enää käyttää välikappaleina omien hetkellisten tarpeiden tyydyttämiseen. Samalla olisi kohdattava omat pelot ja ennakkoluulot, muutettava maailmankuvaa.
Ehkä todellinen rakkaus on vieläkin liian radikaalia näytettäväksi päivittäin TV:ssä.
MIRKA MUILU