Kolumni

Rak­kai­den metsien tu­le­vai­suus ­huo­let­taa luon­nos­sa liik­ku­vaa

-
Kuva: Jarno Pellinen

Olen pikkupojasta asti pitänyt luonnossa liikkumisesta.

Aikoinaan siihen saattoi liittyä paljon nimenomaan liikuntaa ja välillä kai vähän vieläkin, mutta enemmän se on ihan muuta. Rauhallista samoilua, sienestystä ja yleistä fiilistelyä. Omien ajatusten kanssa olemista ja työhön liittyvää ideointia.

Uskoisin, että vaasalaiset hyödyntävät meidän upeaa luontoamme kukin tavallaan.

Asuessani aikoinaan Präntööllä ja työskennellessäni Strömsössä kävelin ja välillä hiihdinkin jään yli työmatkat. Tuskin enää moista tekisin, mutta nuorempana sitä keksi kaikenlaista.

Olihan se upeaa laskeutua Vikingan rannasta jäälle aamuauringon noustessa, sivakoida hissukseen ja katsella autiota merenjäätä. Nykyään ajatus hiihtämisestä kireässä aamupakkasessa ei herätä minussa enää yhtä hekumallisia tunnelmia, mutta hyvät muistot noista ajoista toki jäivät.

Olen hieman vitsillä joskus heittänyt, kun jossain biisisessiossa alkaa tekeminen jumittaa, että laitetaas nyt siihen tekstiin joku luonnonilmiö, niin kyllä se siitä lähtee taas etenemään.

Vakavasti ottaen, kun tarkastelen omia tekstejäni, niissä on itse asiassa runsaasti luontovertauksia. Toki saattaa olla, että jonkun mielestä kuunsilta- tai tähtikaari-tyyppiset termit ovat osittain saaneet kliseisen vivahteen lyriikassa, mutta silti erilaiset luontoviittaukset taiteessa ovat toimivia keinoja. Niillä voi rakentaa vaikkapa laulun sanomaa helpommin ymmärrettäväksi.

Niin syvällä luontoyhteys meissä on, että vaikka olisi kuinka urbanisoitunut betoniviidakon asukki, löytyy jostain sisimmästä yhtymäkohta luontoon.

Kuten varmasti arvasit, kumpusi tämä kolumni syystäkin paljon esillä olleesta Vaasan kaupungin metsäsuunnitelmasta.

Itsekin tutkin sitä hämmentyneenä. Edes jollain tasolla suunnitelmaa ymmärtääkseen täytyi tehdä tutkimustyötä.

Opin monia asioita metsänhoidosta. Huomasin myös, että tunteita kuohuttavat lähinnä eri ääripäiden arvokysymykset. Molemmilla on luonnollisesti pointtinsa.

Meitä lähiluonnossa liikkuvia pelottaa ylipäänsä kaikenlainen ympäristön muokkaaminen. Sekin on ymmärrettävää. Ihminen on taipuvainen kaipaamaan jotain pysyvää.

Minäkin kirjoitin palautetta metsäsuunnitelmasta, jossa esitin huoleni lähialueiden luonnon monimuotoisuuden puolesta. Lehtitietojen perusteella asiassa päädytään kompromissiin, jossa eri mielipiteet huomioidaan. Näin toimii sivistynyt yhteiskunta ja hyvä niin.

Se ei silti poista huoltani siitä, mitä minulle rakkaissa lähimetsissä tapahtuu lähivuosina.