Elämme aikakautta, jota määrittelee vaivihkaa etenevä ja kaikkialle lonkeronsa ulottava ilmiö, vastakkainasettelu. Maailmassa, jossa meillä on enemmän työkaluja yhteydenpitoon kuin koskaan ennen, tunnumme vetäytyvän mielipiteinemme yhä syvemmälle omiin poteroihimme.
Rakennamme ympärillemme muureja, kun meidän pitäisi kiihkeästi valaa perustuksia silloille. Tämä on oman aikamme ehkä kriittisin kysymys, sillä kysymys ei ole vain poliittisista linjauksista, vaan yhteiskunnan henkisestä selkärangasta ja kyvystämme elää yhdessä.
Kanssakäymisen kulttuuri on kokenut huolestuttavan nyrjähdyksen, jota digitalisaatio ja sosiaalisen median algoritmit tietoisesti ruokkivat.
Älypuhelimiemme näytöistä on tullut taistelukenttiä, joissa provokaatiot ja kärjistykset tuottavat eniten näkyvyyttä. Paheet, joita ennen pidettiin häpeällisinä, on monissa piireissä korotettu uudenlaisiksi hyveiksi.
Aggresssiivinen, verbaalinen väkivalta, toisen ihmisen tahallinen mitätöiminen ja kyyninen piikittely naamioidaan usein ”suorapuheisuudeksi” tai ”aitoudeksi”.
Samaan aikaan aidosta kiltteydestä, huomaavaisuudesta ja kohteliaista käytöstavoista on tehty heikkouden merkkejä. Kun kyynärpäät ovat päätä terävämmät, yhteistä näkemystä ja kompromissia on mahdotonta löytää.
Tämä kehitys repii rikki perinteisiä yhteisöjämme ja luo keinotekoisia rintamalinjoja sinne, missä ennen vallitsi luonnollinen jatkumo. Sukupolvien välinen kuilu syvenee, kun vanhat ja nuoret asetetaan vastakkain resurssikiistoissa ja arvomaailmoissa, sen sijaan, että nähtäisiin kokemuksen ja uuden innon yhteispeli.
Ehkä huolestuttavinta on se, miten syväksi kuilu on muodostumassa naisten ja miesten välille. Feminismin vahvistuminen ja sen ajamat tärkeät tavoitteet tasa-arvosta ovat herättäneet vastareaktion, jossa sukupuolet nähdään usein vihollisina toisilleen.
Sen sijaan, että liike lähentäisi meitä kohti reilumpaa maailmaa, julkinen keskustelu sen ympärillä on polarisoitunut siten, että miehet ja naiset vetäytyvät omiin ideologisiin leireihinsä. Sukupuolten välinen jännite ja toisen sukupuolen demonisointi julkisessa keskustelussa kaventaa ymmärrystämme ja luo ilmapiiriä, jossa kukaan ei voita.
Muuri on helppo rakentaa. Se vaatii vain pelkoa, ennakkoluuloja ja halua sulkea silmät siltä, mikä on erilaista.
Sitä vastoin sillan rakentamien vaatii rohkeutta. Se vaatii itsekuria pysähtyä ja kuunnella silloinkin, kun tekee mieli huutaa takaisin. Se vaatii ymmärrystä siitä, että vastapuoli on yhtä lailla ihminen, jolla on omat pelkonsa ja toiveensa.
Emme voi antaa vastakkainasettelun vallata lopullisesti alaa. On aika palauttaa sävyisyys kunniaan ja ymmärtää, että sivistys mitataan siinä, miten kohtaamme ne, joiden kanssa olemme eri mieltä. Jokainen meistä tekee päivittäin valinnan. Rakennammeko välillemme erottavia muureja vai ojennammeko kätemme rakentaaksemme jotain sellaista, joka kantaa meitä molempia yli kuilun. Valitaan sillat.