Suomessa ollaan laajasti huolissaan lasten ja nuorten liikkumisesta. Seurojen ja päättäjien juhlapuheissa korostetaan aina sitä, kuinka tärkeää on tarjota matalan kynnyksen toimintaa, johon jokaisella perheellä on varaa.
Todellisuus harrastuskentällä näyttää valitettavasti aivan toiselta.
Sain hiljattain tiedon uuden jalkapallokauden maksuista, ja kahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun.
Harrastusmaksut nousivat kertaheitolla huimat 37,5 prosenttia vuotta kohden. Kyllä, luit oikein. Kyseessä ei ole parin euron pyöristys, vaan tuntuva lisäys perheen kuukausittaisiin menoihin.
Eikä tällä mojovalla lisähinnalla ei saa oikeastaan mitään uutta. Harjoitusten määrä pysyy tismalleen samana. Treeniajat ja -paikat ovat ennallaan, eikä toiminnan laatuun tai resursseihin ole luvassa mitään mullistavaa parannusta.
Maksan siis yli kolmanneksen enemmän siitä, että lapsi saa tehdä tismalleen samoja asioita kuin viime vuonna.
Ymmärrän toki, että yleinen hintataso ja halli- sekä muut vuokrat nousevat, mutta joku raja sentään korotuksillakin pitäisi olla. Jos inflaatio huitelee muutamassa prosentissa, miten harrastusmaksuja voidaan nostaa lähes 40 prosenttia, mutta toiminta ei muutu oikeastaan mitenkään?
Tällaisilla korotuksilla ajetaan pikkuhiljaa tavalliset perheet ahtaalle ja lapset pois harrastusten parista. Toivottavasti seuran johdossa istahdetaan hetkeksi alas ja mietitään, ketä varten tätä toimintaa oikein pyöritetään.