Kaikki tietävät, mitä Etelä-Pohjanmaalla tapahtuu, jos yrittää tehdä jotain hyvin. Pukkaakin priimaa. Tämä on mainio sanonta, sillä se vahvistaa itse itseään. Samalla kun se tukee stereotyyppistä käsitystä eteläpohjalaisten ahkeruudesta ja taitavuudesta, pakottaa se meidät toteuttamaan tuota käsitystä. Rima asettuu luonnostaan korkealle.
Onnekseni minulle on siunaantunut kainuulainen puoliso, joka muistuttelee työhuolia tuskaillessani, että ei kannata yrittää priimaa! Neuvo on aina lohduttava ja joskus jopa paikallaan, sillä hyvä tai keskinkertainenkin riittää moneen lähtöön. Autokoulunopettajani sanoi aikanaan, että tästä ei tarvitse saada kymppiä, vaan päästä läpi. Samoin opintojen arvosanoja ei tyypillisesti kukaan työnantaja katso, joten läpäisy riittää sellaisissa aineissa, joiden tietoja ei usko myöhemmin tarvitsevansa. (On kokonaan toinen tarina, miten tämä arvailu osuu kohdilleen.)
Toisinaan naureskelen neuvolle pitkät ajat olemattomaan partaani. Esimerkiksi silloin, kun neuvo annetaan kesken työlään ja pitkällisen tietokirjan kirjoittamisprosessin. Että joku näkisi näin hiivatin suuren vaivan, eikä sitten yrittäisi parastaan!
Totta kai kirjan tekstiä puntaroidaan, muokataan ja lopuksi tarkistetaan tarkistamisen jälkeenkin, jotta se kertoisi mahdollisimman tarkkaan siitä mistä lupaa, minimimäärällä fakta-, ajatus- ja kirjoitusvirheitä. Nämä on hoidettava ennen painoon lähettämistä, ettei joudu menemään häpeäpaaluun välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen. Monia töitä voi korjailla vielä jälkikäteen, mutta painettua kirjaa ei.
Puolisoni ohella myös Voltaire on pohtinut priiman olemusta ja tehnyt tunnetuksi vanhan sanonnan: ”Paras on hyvän pahin vihollinen”. Tämän idean opin viime syksynä ilmestyneen Yrittävä Kauhajoki -kirjan monipuolisessa työryhmätyöskentelyssä. Jossain vaiheessa pitää ymmärtää, että tästä eteenpäin hiomiseen käytetyt panokset eivät enää näy parantuneena tuotoksena.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minulle on monessa projektissa tullut stoppari jo aiemmin, aikarajan kautta. Kummin tahansa, lopputulos on aina positiivinen: työ saatetaan päätökseen ja tulokset käyttöön.
Otsikkoni asiaa liippaa myös ns. Nirvana-virhepäätelmä, jolla tarkoitetaan sitä, että ei ryhdytä muuttamaan huonoakaan asiantilaa, jos lopputuloksesta ei ole saatavissa täydellistä. En tuntenut termiä ennen tämän kolumnin kirjoittamista, mutta olen vuosikausia käyttänyt villapaitavertausta päästäkseni ongelmasta yli. Aina voi nimittäin tehdä siitä seuraavasta villapaidasta täydellisen.
Palataan vielä häpeäpaaluun. Se häämöttää omassa mielessä aina, kun on saattanut jotain julkisesti esille, oli työssä virheitä tai ei. Tähän vaivaan sain itselleni sopivan vinkin katsottuani taannoin tv:stä uusintana elokuvan Naisen tuoksu. Sokeaa miestä esittävä Al Pacino antaa nuorelle avustajalleen käyttökelpoisen neuvon: jos mokaat tangossa, jatka vain tanssimista (just tango on). Pacino sai muuten roolityöstään Oscar-palkinnon, joten sekin taisi olla sitä itseään, priimaa.
Reija Haapanen
Kirjoittaja on MMT, yrittäjä ja tietokirjailija Isojoelta.