Vaasan kaupungin lipputangot eivät ole vähemmistön ideologisia tai poliittisia kampanjapaikkoja. Virallinen liputus ei voi olla kannanotto tietyn ryhmän puolesta, vaan siinä tulee huomioida asukkaat tasavertaisesti – myös ne, jotka ajattelevat eri tavoin.
Siksi esitän maanantaina jättämässäni valtuustoaloitteessa, että Vaasa luopuu Pride-lipun liputtamisesta kaupungin virallisissa liputuksissa.
Moni ajattelee, että sateenkaarilippu on “tasa-arvon ulkoinen tunnus”. Kaunis ajatus, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi.
Pride-liputus ei ole pelkkä tekninen liputustoimi, vaan viestinnällinen kannanotto. Kun kaupunki nostaa jonkin tunnuksen salkoon, se kertoo osallistuvansa siihen viestiin, jota tunnus edustaa. Ja silloin kaupungin on kysyttävä: Yhdistääkö tämä vai aiheuttaako se vastakkainasettelua?
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat Suomessa vahvat, heiltä ei puutu mitään oikeuksia. Meillä on myös lainsäädäntö, joka suojaa yhdenvertaisuutta.
Jokaisella ihmisellä on oikeus elää rauhassa ja tulla kohdelluksi asiallisesti. Se ei ole mielipidekysymys, vaan sivistysvaltion perusasia. Juuri tämän takia perusoikeuksien puolustaminen ei vaadi erillistä ideologista liputusta kaupungin tangossa.
Pride-liputukseen liittyvänä keskeisenä toimijana pidetään valtakunnallisesti Seta ry:tä sekä sen kanssa yhteistyössä toimivia yhdistyksiä ja alajärjestöjä, joiden viestintä ja toimintatavat ovat herättäneet kiivasta keskustelua.
Julkisuudessa on raportoitu tilanteista, joissa toisinajattelijoita on suljettu ulos tapahtumista mielipiteiden vuoksi. On myös kohuttu tapauksista, joissa urheilijaa on haluttu rangaista tai painostaa siksi, ettei hän ole pitänyt sateenkaaritunnusta pelipaidassaan.
Kun ihmisiltä aletaan vaatia ns. “oikeaa” ajattelua, ollaan vaarallisilla vesillä. Aito tasa-arvo ei voi tarkoittaa sitä, että eri mieltä olevat leimataan automaattisesti vääriksi ihmisiksi.
On todella halpamaista ja röyhkeää sanoa: "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan". Tällainen on ääriajattelua ja radikalisoitumista, josta historiassa on varoittavia esimerkkejä.
Minua henkilökohtaisesti kummastuttaa se, miten vaatimusten nälkä kasvaa. Veteraanit, isät ja äidit pärjäävät yhdellä liputuspäivällä, mutta Pridelle se ei riitä. Viikko pitää vähintään liputtaa, ja joissakin paikoissa puhutaan koko kesäkuusta.
Kysyn ihan tavallisena kaupunkilaisena: Missä menee röyhkeyden raja? Kuinka pitkälle symbolinen tuputus voi mennä niin, että se alkaa kääntyä itseään vastaan?
Suomessa on alkanut näkyä sama ilmiö, jonka olemme nähneet muualla: Kun äänekkäin porukka vaatii, muut varovat sanomasta vastaan.
Ensin varovat yritykset, sitten poliitikot ja julkiset organisaatiot. Kun “sateenkaaritaho” haluaa lipun, maalauksen tai näkyvyyden, pelätään enemmän kohua kuin arvioidaan asiaa järjellä. Ja lopulta teeskennellään innostusta, jotta oma alistuminen ei näyttäisi säälittävältä.
Vaasan kaupunki käyttää julkista valtaa. Siksi sen velvollisuus on edistää yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä kaikessa toiminnassaan, myös viestinnässä.
Viranomaisen pitää pysyä koko kansan puolella, ei yhden liikkeen puolella. Jos Pride aiheuttaa vastakkainasettelua, kaupungin “puolelle asettuminen” lähettää väärän signaalin: että kaupunki valitsee leirin.
Minä tuen jokaisen ihmisen oikeutta olla sitä mitä on. Mutta olen kyllästynyt siihen, että tasa-arvon nimissä rakennetaan rintamalinjoja. Tasa-arvo ei tarvitse ideologista pakkopaitaa. Se tarvitsee reilua kohtelua arjessa. Vaasan liputuksen pitäisi yhdistää, ei jakaa. Siksi Pride-liput pois Vaasan virallisista lipputangoista ja tilalle kaikkia yhdistävä Suomen lippu!