Vanhemman poissaolo – oli se sitten fyysistä poissaoloa tai henkistä poissaolevuutta – voi toistuessaan ja pitkittyessään olla lapselle haitallista. Mitä vanhempi lapsi on, sitä paremmat valmiudet hänellä kuitenkin on kestää vanhemman ajoittaisia fyysisiä tai henkisiä poissaoloja, kertoo Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) auttavien palvelujen päällikkö ja psykoterapeutti Tatjana Pajamäki.
– Merkitsevää on myös se, millainen suhde lapsella ja vanhemmalla on. Turvallisesti vanhempaansa kiinnittynyt lapsi saattaa sietää paremmin vanhemman ajoittaista poissaoloa, sillä hän on tottunut luottamaan siihen, että vanhempi palaa takaisin ja vastaa hänen tarpeisiinsa. Turvattomammin kiintyneelle lapselle vanhemman poissaolo voi aiheuttaa pelkoja pysyvästä yksinjäämisestä, Pajamäki sanoo.
Mielenterveysjärjestö Mieli ry:n kriisityöntekijä ja psykologi Aliisa Kukkola muistuttaa, että jokainen vanhempi on joskus poissaoleva, eikä asiasta kannata ottaa liikaa paineita. Ajoittainen poissaolevuus on normaalia elämää ja kuuluu ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, ja lapsikin saa huomata sen.
Tutkimusten mukaan uupumus on yleistä suomalaisvanhempien parissa, mitä selittää Kukkolan mukaan Suomen yksilökeskeinen kulttuuri. Vanhemmilla saattaa olla ajatus, että vanhemmuuden pitäisi olla virheetöntä ja kaikessa toiminnassa pitäisi optimoida lapsen kehitys. Odotukset ja paineet voivat aiheuttaa uupumusta, joka voi lisätä varsinkin henkistä poissaolevuutta.
Selitä syitä ikätasoisesti
Vanhempi, joka on konkreettisesti läsnä mutta henkisesti poissa, saattaa aiheuttaa lapsessa ristiriitaisia tunteita ja turvattomuutta. Jos poissaolevuuteen on selkeä syy, kuten hetkellinen stressaava elämäntilanne tai muu kuormitus, siitä kannattaa Pajamäen mukaan keskustella lapsen kanssa hänen ikäänsä sopivalla tavalla.
– Vanhempi voi kertoa lapselle, että nyt on paljon mielessä asioita ja siksi voin vaikuttaa hiljaiselta ja vakavammalta, mutta se ei johdu sinusta tai mistään mitä sinä olet tehnyt ja se menee ohi. Satunnaisilla asioilla ei ole suurta merkitystä lapsen kehitykselle. Tärkeämpää on se, mikä lapsen ja vanhemman arjessa on tavallista ja pysyvää.
Jos henkinen poissaolevuus on pysyvämpää ja lapsen kanssa oleminen tuntuu vieraalta tai raskaalta, Pajamäki kannustaa kääntämään katseen omaan elämäntilanteeseen ja menneisyyteen: onko arjessa tai suhteissa muihin jotakin sellaista, joka vaikeuttaa suhteen muodostamista omaan lapseen?
Vanhemmuus palauttaa mieleen muistoja ja tunteita omasta lapsuudesta, ja jos ei ole itse lapsena saanut kokea vanhemman aitoa iloa ja kiinnostusta, voi oman lapsen kanssa oleminen tuntua suorittamiselta.
– Tällaisissa tilanteissa kannattaa hakea itselle tukea. Lapsen kokemus itsestä ja omasta tärkeydestä muodostuu läheisimpien ihmisten katseista ja heidän kanssaan käytetystä ajasta. Siksi kokemuksia olisi tärkeä käsitellä.
Jos kyse on fyysisistä poissaoloista, lasta olisi hyvä valmistella niihin ajoissa ja tukea niiden aikana. Jos poissaoloja kertyy paljon, riskinä on, että lapsen ja vanhemman välille muodostuu ohuempi suhde.
Paljon poissa olemaan joutuvan vanhemman kannattaisikin Pajamäen mukaan pohtia sitä, miten lapsi voisi kokea pysyvänsä vanhemman mielessä myös poissaolojen aikana. Säännöllinen yhteydenpito eri kanavilla – puhelut, kuvat, videopuhelut ja tietyt keskinäiset, päivittäiset rutiinit – voivat auttaa ylläpitämään yhteyttä.
Raivoamista tai miellyttämistä
Lapsi saattaa reagoida vanhemman pitkäkestoiseen fyysiseen poissaoloon tai henkiseen poissaolevuuteen monilla eri tavoilla, kertoo Aliisa Kukkola Mieli ry:stä.
Jos lapsi jää yksin sellaisten tunteiden ja kokemusten kanssa, joiden käsittelyyn hän tarvitsisi vanhemman tukea, omien tunteiden säätely voi olla hänelle hyvin hankalaa. Hän voi pyrkiä tukahduttamaan tunteitaan tai ne voivat räiskähdellä pintaan hallitsemattomina ja ylitsepääsemättöminä.
– Tutkimusten mukaan lapsilla, joilla on puutteita vanhemman läsnäolosta, on keskimäärin enemmän keskittymisvaikeuksia ja oppimisen haasteita, sanoo Kukkola.
Lapsi voi tulkita vanhemman fyysisen tai henkisen poissaolon merkkinä omasta riittämättömyydestään. Tämä on Kukkolan mukaan yleistä erityisesti pienillä lapsilla, jotka eivät vielä ymmärrä poissaolon syitä ja näkevät sen omana syynään.
Kukkolan mielestä vanhempien olisi hyvä ymmärtää lapsen logiikka käytöksen taustalla. Lapsi suosii käytöstä, joka tuo vanhemman luotettavimmin hänen lähelleen ja välttää sellaista käytöstä, joka vie hoivaajan hänen luotaan – riippumatta siitä, onko huomio myönteistä vai kielteistä. Tästä syystä huomion hakeminen voi olla esimerkiksi rajojen testaamista, sääntöjen uhmaamista tai hyvin voimakasta tunteidenilmaisua, kuten raivoamista.
Toisaalta osa varsinkin hieman jo vanhemmista lapsista saattaa hakea huomiota hyvinkin myönteisellä käytöksellä ja oppia näin roolin esimerkiksi miellyttäjänä.
Lapsi voi myös passivoitua. Kun hänen tarpeisiinsa jätetään riittävän monta kertaa vastaamatta, hän ei lopulta enää edes yritä.