Ilkka-Pohjalaisen jakaman Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon saa Ville Verkkapuro romaanillaan Pete. (Kosmos 2022).
Verkkapuro on palkinnosta onnellinen, mutta ei ota sitä henkilökohtaisena saavutuksena. Takana on omaa menestystä paljon isompi ja tärkeämpi agenda.
– En koe, että mä sain palkinnon, ajattelen, että tämä on voitto myötätunnon ja kaikkien päähän potkittujen puolesta, hän avaa ja jatkaa:
– Tein kirjan, että addikteja ymmärrettäisiin paremmin ja niitä syitä, jotka siihen johtavat. Ne, joilla ei päihdeongelmaa ole, suoraviivaistavat kokemuksen siitä niin, että ongelman voi poistaa poistamalla päihteen, mutta koko pointti on siinä, mitä kirjassa siteeraamani Maté on sanonut: päihde ei ole se ongelma, vaan yritys ratkaista se ongelma.
Julkisen päihdekeskustelun sävy turhauttaa
Raati kuvaa voittajateosta näin: ”Kirjailijan vilpittömän rosoisessa sanomisen halussa on jotain vastustamatonta. Puhuttelevinta romaanissa on sen syvä empatia. Tarinan päähenkilö ei syyttele vanhempiaan rikkinäisestä lapsuudestaan ja omista riippuvuuksistaan, vaan päällimmäiseksi nousee rakkaus."
Verkkapuron mukaan Peten valinta voittajaksi on raadilta rohkea teko.
– Kirjani edustaa radikaalia empatiaa ja arvostan sitä, että radikaali empatia sai näin äänen.
Verkkapuron mielestä julkinen keskustelu päihderiippuvuudesta kääntyy herkästi yksioikoiseksi kauhisteluksi ja moraalisaarnaamiseksi.
Pete-romaani oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon saajaksi ja tuolloin haastatteluissa Verkkapurolta kyseltiin, onko hän huumemyönteinen. Tämä turhauttaa kirjailijaa.
– Kun siitähän ei ole kyse lainkaan. Kunpa ymmärrettäisiin, että kyseessä on mielenterveysongelma. Niin kauan kuin vain kauhistellaan päihteitä, suljetaan silmät tältä ydinasialta, Verkkapuro sanoo ja lisää, että yhteiskunnan huumeiden vastainen sota on hävitty jo ajat sitten.
Ylisukupolviset traumat
Nyt toista kertaa jaettavan Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnonvoittajan nimi julkistettiin tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä, mutta juhlallisuuksien vuoro on marraskuussa.
Yleisölle avoin palkitsemistilaisuus pidetään Vaasassa LittFestin yhteydessä perjantaina 17.11. Voittosumma on 5 000 euroa.
Helsingissä asuva Verkkapuro saapuu mielellään Vaasaan. Samalla reissulla häntä houkuttaisi koukata myös Pietarsaaren kautta.
Pietarsaari on Verkkapuron lapsuuden ja nuoruuden maisema ja myös yksi Pete-romaanin miljöistä.
Verkkapuro lähti kirjoittamaan dokumenttiromaaniaan selvittääkseen, millainen ihminen oli hänen jo kolmikymppisenä kuollut isänsä Pete.
Pete oli matkan alku. Paljon asioita selvisikin, mutta matka jatkuu yhä, ehkä koko elämän ajan.
– Näennäisesti aloitamme tarinamme aina puhtaalta pöydältä, mutta tosiasiassa olemme kaikki osa jatkumoa, ja traumamme ulottuvat sukupolvien yli, Verkkapuro pohtii ja poimii esimerkin omasta elämäntarinastaan.
– Voi olla, että se, että Peten oma äiti kuoli 1987 on yksi syy sille, miksi minä näin 33-vuotiaana olen vastaeronnut ja etsimässä jonkunlaista rauhaa. Pete oli äidin poika, ja äidin kuolema varhain jätti häneen jäljen ja siksi minun isäsuhteeni jäi vajavaiseksi ja tämä taas vaikuttaa ihmissuhteisiini tänä päivänä. Näin ketjut menevät.
Kirjoittaminen on pakko ja työkalu
Verkkapuro sanoo aiemmin pelänneensä toistavansa isänsä tarinan ja kohtalon.
– Pelkäsin olevani kuin hän. Mutta sitten huomasinkin olevani kuin äitini ja tämä teki minut ylpeäksi ja luottavaiseksi.
Äidiltään Verkkapuro on oppinut paljon esimerkiksi kriisin kestokykyä ja sitä, miten pääsee kaaduttuaan nousemaan ylös ja jatkamaan eteenpäin.
– Äiti on sankarihahmoni, ihailen häntä todella paljon.
Verkkapuro kirjoittaa täyttä päätä toista romaaniaan. Työ on pitkällä, menossa on toinen kirjoituskierros.
Työn lähtökohta on sama kuin esikoisessa, eteen nousi uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä.
– En kirjoita huvikseni, mieluusti olisin kirjoittamatta. Kirjoittaminen on minulle pakko ja työkalu.
Toisen kirjan isona teemana kulkee rakkaus.
– Lisäksi siihen liittyy vahvasti ajan käsitys, uskonnot ja kehollisuus, kirjailija raottaa.
Mennyt vuosi on vahvasti läsnä kirjassa.
– Peteen kirjoitin itselleni onnellisen lopun, mutta se ei toteutunut tosielämässä. Pohdin uudessa kirjassa, miksi niin ei käynyt, vai oliko syy juuri siinä.
Kirjoittaminen on nyt Verkkapuron päätyö. Ohessa hän tekee satunnaisia copywriterin töitä oman yrityksensä kautta.
– Töiden pitää vastata arvojani, en lähde makkaraa mainostamaan.
Rohkeasti, ilman temppuja
Elokuva on toinen Verkkapurolle läheinen taidemuoto.
– Jos minulla olisi ollut miljoona, olisin tehnyt Petestä elokuvan, mutta kirjoittaminen on verrattomasti halvempaa.
Verkkapuron mielestä kirjailijoilla olisi oppimista elokuvan tekijöiltä.
– Elokuvassa on niin monta taidemuotoa läsnä yhtä aikaa: teatteri, valokuvaus, musiikki. Elokuvan dialogikohtauksissakin on aina jotain mitä katsella dialogin taustalla.
John Cassavetesin Shadows vuodelta 1960 ja Edgar Morinin Ranskalainen päiväkirja vuodelta 1961 ovat Verkkapuroa voimakkaasti puhuttelevia elokuvia.
– Cassavetesin edustama totuuselokuva on lähimpänä sitä taidemuotoa, jota tekstillä yritän saada aikaan, hän määrittelee.
Verkkapuro myös lukee paljon ja monenlaista, tietokirjoista klassikoihin.
Erityisen hanakasti hän tarttuu naisten kirjoittamiin kirjoihin. Suosikkikirjailijoita ovat muiden muassa Merete Mazzarella, Deborah Levy, Leslie Jamison, Kim Thúy, Eeva Kilpi, ja viime aikoina tärkeäksi tullut viime vuoden kirjallisuusnobelisti Annie Ernaux.
– Ihailen Ernaux´n rohkeutta kirjoittaa suoraan, ilman mitään temppuja. Yritän miehenä kirjoittaa kuin hän, nostaa oman elämäni virheitä näyttämölle.
Ilkka-Pohjalaisen jakaman Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon palkitsemistilaisuus pidetään 17.11. kello 18 Kansalaisopisto Almassa. (Raastuvankatu 31, Vaasa), Voittaja Ville Verkkapuroa haastattelee Anne Flinkkilä.
