Virta vie kivikkoon. Kannabiksen vapauttamista ajetaan taas voimalla.
Moni nuori poliitikko puhuu, kuin olisi jotenkin asiasta perillä. Kuulen vain perspektiivin puutteen.
Luin Hesarista: ”Ongelmiin ei voida (Sangervon mukaan) puuttua niin kauan, kun huumeiden käyttö on Suomessa rangaistavaa.”
Olen eri mieltä.
Olen seurannut tätä monelta tasolta: tarkkailuluokan opettajana, vanhempainiltojen alustajana, lautamiehenä, päättäjänä – ja tuskaisten vanhempien kuuntelijana.
Uskon yhä yhteisön voimaan. Jos tuemme asian kanssa kipuilevia vanhempia, autamme heidän lapsiaan. Yhteisö päättää, mitä se sallii.
Pieni jarru pitää olla. Kyse on ihmisen valinnasta. Kaikkea ei voi tehdä, mitä mielii. Enkä enää erikseen puhu porttiteorioista, en lääketieteellistä riskeistä, en lapsensa menettävistä vanhemmista
USA on huono malli. Hallitsematon ongelma on monissa osavaltioissa nostanut kädet pystyyn. Että vapautetaan sitten kannabis.
Meillä ei olla niin pitkällä. Yritetään siis tehdä pilvenpoltosta ei-suotavaa. Jos joku onkin toista mieltä, suojataan lapsia. Vaikka sallivuus onkin muotia.
On vaikea arvioida, kuinka nykyinen ennaltaehkäisy ja ns. päihdevalistus riittävät. Lässyttäminen ja ”tiedonjakaminen” eivät ainakaan riitä.
Vaaditaan henkilöön käyvää vaikuttamista. Rajoittamista, kieltämistä, omaa vastuuta.
Ne taas eivät ole oikein muodissa.
Jarmo Lintala
Seinäjoki