SUSANNA PAJAKKO
susanna.pajakko@i-mediat.fi
Miska otti aurinkoa kivellä, sen musta angoraturkki kimalteli auringossa. Se oikoi jäseniään, venyi ja vanui, niin kuin nyt vain kissa lämpimässä voi, ja näytti suunnattomasti nauttivan heinäkuisen iltapäivän hehkusta.
Nyppi, Klaara, Rosina ja Kotko, neljä lemmikkikanaamme, kököttivät vieretysten nurmikolla. Ne kääntelivät punahelttaisia päitään päästämättä pienintäkään kanamaista kujerrusta, sotilaallisesti rivissä. Kissan veltto olemus vierellä ei niitä juuri haitannut, mitäs tuosta, olivat jo tottuneet kissanronttiin, samaa pesuetta.
Kissa ja kanarivistö tuntuivat kuuntelevan yhtä hartaasti äitini soljuvaa ääntä kuin pikkuveljenikin. Tämä istui äidin polvella, aamupäivän hiekkalaatikkoleikeissä takkuuntunut pikkupää rintaa vasten, ja katseli, kun äiti käänteli kuvakirjan sivuja. Lukiessaan äiti työnteli paljaalla jalallaan verkkaisesti vauhtia pihakeinuun. Keinun heijaus ja aurinko, äidin pehmeä ääni, tuudittivat veljeäni.
Kesähelteisestä päivästä maalla on jo vuosikaudet, mutta tuokiokuva äidistäni ja veljestäni pihakeinussa on taltioitunut solumuistiini. Hullunkurisen liikuttava näky, kun kanat ja kissa nauttivat yhteiselosta kanssamme, on yksi ihanimmista kesämuistoistani.