Kuinka lujaa satanen vielä menee? Nätisti hymyillen annan tähän tuttuun kysymykseen ympäripyöreän vastauksen, vaikka utelu vähän ärsyttääkin. Toki kommentti on usein vain keskustelun avaus ja kysyjä ei edes odota kuulevansa totuudenmukaista vastausta.
Lausahdus nyt kuitenkin herättää minussa tunteita ja muistoja. Totuus kun on se, että osaltani kyky juosta lujaa jäi leikkauspöydälle talvella 2009. Oikeanpuoleinen hamstringlihas oli revennyt ainakin sen tusinan kertaa ja vasen saman mokoman määrän, eikä enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin irrottaa hermo jänteestä silläkin uhalla, että jalkojen hermotus ei toimisi enää koskaan normaalisti.
Ensimmäisen kerran reisilihakseni repesi kymppivuotiaana Peräseinäjoen kentällä käydyssä tiukassa seuraottelussa, kun Nurmon Jymyn kisapaidassa kokeilin onneani 3-loikassa – verryttelemättä kuinkas muutenkaan.
Jotain loukkaantumisten määrästä kohdallani kertoo sekin, että kinttuni olivat vakuutuksen piiristä poissuljetut jo ennen täysi-ikäisyyttä. Kielteisessä vakuutuspäätöksessä syyksi mainittiin poikkeuksellisen useat urheilusuorituksista aiheutuneet vammat.
Leikkauksen jälkeen vuoden päivät yritin tuloksetta opetella juoksemista uudelleen. Kuntoutusjaksot olivat uran aikana tulleet tutuiksi mutta nyt tilanne oli selkeästi toisenlainen. Katkeruus pyrki pintaan, kun tajusin että minulta oli riistetty elämäni rakkaus. Lääkärin toteamus, että nyt ovat kilometrit tulleet täyteen, kuulosti lähes kuoleman tuomiolta. Ura päättyi loukkaantumiseen – liian tuttu tarina suomalaisessa urheilussa.
Historiastani johtuen niskakarvani nousivat pystyyn, kun luin käsikirjoitusvaiheessa olevaa tutkimusta missä todettiin, että noin kolmannes urheiluseuroissa yläkouluikäisistä mukana olevista tytöistä ja pojista kärsii rasitusvammoista. Miksi ei voida oppia?
Liian kova ja yksipuolinen treenaus aiheuttaa rasitusvammoja. Lapset aloittavat jo varhaisella iällä lajikohtaisen treenauksen, mikä kuormittaa kehossa jatkuvasti vain tiettyjä lihaksia, eikä treenien välissä välttämättä harrasteta muuta liikuntaa. Taas katseet kääntyvät lasten vanhempiin ja junnuvalmentajiin.
Nuoret viedään aikaisin yhteen lajiin. Ei ehkä anneta vapautta tehdä montaa lajia. Jos on jossain joukkueessa sisällä, on vaikea päästä tekemään oman lajin ulkopuolelle. Pidetään mustasukkaisesti kiinni nuorista ja yritetään nopeasti päästä oman lajin huipulle. Tulee loukkaantumisia ja vammoja, jolloin unelma huipun saavuttamisesta saattaa kariutua.
Esimerkiksi Gretzky kilpaili 14-vuotiaana neljässä lajissa, Federer pohti 17-vuotiaana, jalkapallo vai tennis, Korjus aloitti Sotkamon urheilulukiossa hiihtäjänä. Kannustaisiko edellä mainittu tieto nuorten urheilijoiden vanhempia vaatimaan monipuolisuutta ja häivyttäisi pois huolen usean lajin harrastamisen tuomasta mahdollisesta ylikuormituksesta.
Pian juhlitaan satavuotiasta Suomea. Juhlavuoden teemana on Yhdessä! Tämä voisi urheilun ruohonjuuritasolla tarkoittaa sitä, että kokeiltaisiin miltä toiminta maistuisi ilman lajikateutta ja siirryttäisiin juhlapuheiden yhteistyöhaaveista käytännön toteutukseen.
Johanna Manninen
Kirjoittaja on LitM, ex-olympiaurheilija ja SSU:n toiminnanjohtaja.