Ketään ei saa kiusata. Päiväkodista asti meihin iskostettu elämänohje tuntuu unohtuneen viime aikoina monelta. Kun hallituspuolueen jäsenet alkavat kohdistaa aggressiivisia somekampanjoita työtänsä tekevää toimittajaa kohtaan tai kun Provinssin toimitusjohtaja joutuu harkitsemaan jatkotoimenpiteitä maalittamisesta johtuen, on taas pysähdyttävä perimmäisyyksien ääreen: kuka voi sanoa ja mitä?
Maalittamisen matka rikokseksi ei ole yksinkertainen. Määrittely on hankalaa ja erimielisyyksiä löytyy lainsäätäjienkin välillä. Lyhyesti sanottuna maalittaminen tarkoittaa suurta joukkoa, jota yllytetään hyökkäämään yhden ihmisen kimppuun esimerkiksi lähettämällä vihaviestejä sosiaalisessa mediassa. Tarkoitus on hiljentää ja häpäistä. Osoittaa, että mielipiteellä tai jopa faktalla ei ole sijaa yhden ideologian maailmassa.
Oikeusministeriö selvitti maalittamisen kriminalisointia ja viime vuoden lopulla lakiluonnos kävikin lausuntokierroksella asti. Lakiluonnoksen mukaan rangaistavaksi tulisi maalittamisen käynnistäminen ja siihen osallistuminen. Rangaistukseksi määrättäisiin sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta.
– Aika loppui kuitenkin kesken. Hallitusesitystä ei ehditty esittää eduskunnalle, kommentoi lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva Ilkka-Pohjalaiselle.
Lausunto vahvisti myös näkemystä siitä, että maalittamisen määritteleminen on hankalaa, etenkin kun meillä on sananvapaus. Kyseistä hanketta ei mainittu tuoreessa hallitusohjelmassa ollenkaan. Lisää odottelua siis luvassa.
Viha on tunteista veemäisin. Se nimittäin antaa kokijalleen voiman tuntua ja sen suojissa on helpompaa kuin alkaa purkamaan taustalla olevia ennakkoluuloja, traumoja tai omia projisoituja haluja ja tarpeita.
Perussuomalaisten äijämeininki tuntuu usein roolipeliltä, jossa omat epävarmuudet vääristyvät lyömäaseeksi toista kohtaan. Main questina ei olekaan tehdä rehtiä työväenluokan politiikkaa, vaan löytää uusi kohde, jota kiusata. Usein kohteena on ihmisarvoja, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistön oikeuksia kannattava henkilö, tai nuori nainen, joka esittää kritiikkiä.
Toimittaja Ida Erämaa julkaisi viime viikonloppuna Iltalehdessä kolumnin, jossa hän kirjoitti perussuomalaisten äärioikeistokytköksistä, ja siitä kuinka niitä ei saisi tuoda päivänvaloon. Siteeraan Erämaan kolumnia tämän verran: "Kansalla on oikeus tietää, jos heidän asioistaan päättävillä henkilöllä on kytköksiä äärioikeistoon, natseihin ja salaliittoteorioihin."
Sebastian Tynkkynen kuivaili Ida Erämaata twiitissään ”pahimman luokan intersektionaaliseksi vihervassariksi, joka tekee myös lifestyleä meikki-influensserina."
Oli Erämaan oma poliittinen suuntaus, sukupuoli tai harrastus mikä tahansa, on hänet arvioitu journalistisilta taidoiltaan kykeneväksi kirjoittamaan yhteiskunnallisista asioista julkisesti.
Tynkkysen argumentaatiotaidoissa on selkeästi viilattavaa, mutta perussuomalaisille henkilöön, ei asiaan kohdistuva maalittaminen on myös taktiikka. Monimutkainen politiikka ja sen kankea virkamiesmaailma turhauttaa. Helpompaa on, kun asiat ovat yhdestä twiitistä luettavia makupaloja, ja pienen säväyksen antama tunnepiikki on kirsikkana kakun päällä tylsän arjen keskellä.
Perussuomalaisilla on ideologiassaan arvostettaviakin puolia, joiden positiiviset vaikutukset tuppaavat kuitenkin jäädä räksyttämisen varjoon: He korostavat, että politiikka on kaikkien yhteinen asia. Puolue on pitänyt alkujaan heikompien puolta. Politiikan on oltava selkeää ja yhteistä koulutustaustasta tai luokasta riippumatta. Se ei kuitenkaan tarkoita henkilökohtaisuuksiin menevää mollaamista, mikä näyttää nykyään antavan uudet kasvot puolueelle. Onko toivoa, että puolue vielä palaa korostamaan hyviä piirteitään? Aina voi toivoa. Ehkä nuorempi sukupolvi asettaa puolueelle toisenlaisia tavoitteita.
Myönnettäköön, että myös media syyllistyy ajoittain kirsikoihin ja piikkeihin. Läpinäkyvyydessäkin olisi parannettavaa, sillä objektiivisuuden harha on välillä käsinkosketeltavissa. Journalismikaan ei synny tyhjiössä, eivätkä toimittajat ole vailla mielipiteitä tai uskomuksia. Silti, kuvitelkaapa maailma ilman lehdistönvapautta.
Ihmistä kiinnostaa ihminen vikoineen ja vääristymineen, mutta sivistyksessä kiistelevät aina asiat, eivät henkilöt, etenkin jos kyseessä on työtään tekevä rivitoimittaja, jonka yksityisyydensuoja on suurempi kuin vaikkapa päätoimittajalla. Ketään ei saa kiusata. Kritisoida, kiistellä ja kerätä tietoa sen sijaan saa. Etenkin jälkimmäiselle tuntuu olevan akuuttia tarvetta.
