Suomen perusopetus on ajautunut vaaralliseen kriisiin, kuten koulutuksemme muutenkin. Syyksi on tarjottu pääosin rahan puutetta.
Rahaa on käytetty viljalti. Sitä on riittänyt hirmuisesti kaikenlaiseen oppilaiden tukeen. Pienessä alakoulussa on kohta enemmän aikuisia kuin oppilaita.
Koulun rehtori on myös pedagoginen johtaja, erityisesti juuri pedagoginen. Tähän tehtävään opettajia ei kuitenkaan ole. Muita tehtäviä ei ole, koska hallintoa varten kunnissa on lukuisa henkilöstö.
Suurin syy on romahtaneessa opettajankoulutuksessa aina korkeakouluihin saakka. On surkeata seurata tulevien opettajien ”koulutusta”.
Myös opetussuunnitelmissa on käsittämättömiä virheitä. Menestyimme aikaisemmin erinomaisesti kansainvälisissä vertailuissa mm. Pisa-tutkimuksissa ja monissa maissa haikailtiin Suomen koulutusjärjestelmää.
Vuosituhannen vaihteessa yleinen liturgia toisti ”pieni koulu, hyvä koulu” tai ”Suomessa on maailman parhaat opettajat”. Sitten viimeisetkin kansakoulunopettajan koulutuksen saaneet eläköityivät, mikä näkyi nopeasti yleisessä käyttäytymisen huonontumisena sekä oppimistulosten romahtamisena.
Nyt on hirmuinen kiire palauttaa opettajakoulutuksen pedagoginen osio sille kuuluvaan arvoon.
Yliopistojen opettajakoulutus tähtää tutkijakoulutukseen ja oppimisteoreettisiin tavoitteisiin, pakerretaan gradun kanssa vuosia. Itse opettamisen oppiminen on jäänyt taka-alalle. Jos haluamme saada kyvykkäitä opettajia, tulee koulutus järjestää kokonaan uudestaan.
Harmillista on, että opiskelijat keräävät tarvittavat opintopisteensä eri tiedekunnista ja aineista yksilöllisesti, eivätkä muodosta yhtenäistä kurssimuotoista opiskelijaryhmää.
Gradulla ei opeteta mitään. Tärkeämpää on oppia lapsen kasvattamiseen ja oppimiseen liittyviä valmiuksia. Opettajan on kyettävä hoitamaan kasvatus- ja opetustyönsä luokassa itsenäisesti.
Suomi on ajautunut koulussakin kaikenlaisen paapomisen kulttuuriin. Lapset ohjataan kehdosta yhteiskunnan haltuun. Kyläkoulun luokassa on kohta enemmän kaikenlaisia, lähes kouluttamattomia kouluavustajia ja tukihenkilöitä kuin oppilaita. Johtamiskoulutukseen kouluttamattoman opettajan aika menee tämän pintapuolisen koulutuksen saaneen henkilöstön ohjaamiseen. Opettajan on saatava käyttää aikansa kasvatus- ja opetustehtävään. Ongelmia on syntynyt siitäkin, että rehtoreilla ei ole minkäänlaista pedagogista johtamiskoulutusta.
Kaiken takana on tietenkin koti: äiti ja isä, mummu ja vaari. Nykyisin kannustetaan ”elämään niin kuin muutkin”. On subjektiivinen oikeus. Mallia voi ottaa vaikkapa pääministeristä.
Samanlainen tilanne vallitsee muutoinkin yhteiskunnassa. Suomi on asiantuntijoiden ja tutkijoiden luvattu maa. Paljon pystymme heitä elättämään. Itsenäinen tiedonhankinta ja ajattelu on lopetettu.
Seminaarikoulutuksen vahvuus oli runsas opetusharjoittelu kolmantena ja neljäntenä opiskeluvuotena. Varsinainen muu opetus toki oli osin varsin vajavaista.
Hienosti korostettiin kuitenkin ihmisen kasvamista monipuoliseksi yksilöksi. Siksi musiikilla, kuvaamataidolla, liikunnalla ja äidinkielellä oli opetuksessa korostunut merkitys.
Mitä on tehtävä? Ensimmäiseksi on mahdollistettava opettajakoulutukseen pääsy myös peruskoulutodistuksella. Toiseksi koulutus on järjestettävä kurssimuotoiseksi ja lyhennettävä huomattavasti.
Jos vähänkään musikaalisesta ja liikunnallisesta ylioppilaasta ei pysty kouluttamaan alakoulun opettajaa kahdessa vuodessa niin järjestelmässä on vakavia puutteita.
Välineaineiden osuutta on lisättävä, jotta lapset saavat riittävästi eväitä elämäänsä. Koulutuslaitoksen ja koulujen yhteistyö on järjestettävä kiinteäksi, valitaan yhteistyökumppaneiksi kolmiopettajaisia ja suurempia kouluja. Pienempiä kouluja ylläpidetään harkitusti vain erityisen harvaanasutuilla seuduilla.
Juha Ketonen
kokemusasiantuntija