Olen lukenut päiväkirjaani 80-luvulta, jolloin kolme lastani syntyivät. Keskimmäinen täyttää tänä vuonna 40 vuotta ja olen tekemässä hänelle lahjaksi tarinallista kuvakirjaa. Päiväkirja kuvaa, miten kanniskelimme koliikkivauvaa kolme kuukautta tuntikausia yömyöhälle. Sitten alkoivat valvottaa ja työllistää flunssat sekä jatkuvat korva- ja keuhkoputkentulehdukset. Se oli loputonta karusellia ja voi vain ihmetellä, miten silloin jaksoi.
Päiväkirjan runot antavat viitteitä siitä, millä voimalla jaksoi, vaikka tuli yöllä jatkuvasti herätetyksi. ”Sinä saat kaiken anteeksi aamulla, kun hellyyden tulviessa silmistäsi painat pehmeän poskesi poskeani vasten”.
Lääkkeiden antaminen niin sisäisesti kuin ulkoisesti aiheutti ongelmia, mutta muistiin merkityt onnistumisen kokemukset ilahduttavat vielä vuosikymmenien jälkeen.
”Silmä tulehtunut, punottaa ja rähmii.
Kaksi aikuista hikoilee yksivuotiaan kimpussa pelastavine tippoineen.
Poika pitää pintansa, silmä ei aukea, ei houkuttelemalla eikä väkisin.
Tipat leviävät – paitsi silmiin.
Sitten tapahtuu ihme.
”Katsotaan, kuinka tippa hyppää Teemun silmään”
ja voi sitä iloista ilmettä, avonaisissa silmissä,
joihin tippa sai hypätä.”
Tarina ei kerro, mitä tapahtui ennen kuin tapahtui ihme. Mahtoiko tarinan kertoja itsekään tajuta, miten ja mistä putkahtivat taikasanat, joilla tilanne laukesi.
Tämän hetken viisaudella päättelen, että hän luovutti, lakkasi yrittämästä. ”Ei tästä tule mitään!” Väkisin yrittämisen loputtua mieli vapautui. Ei enää vaatimusta, vaan iloa ja leikkiä, joka on lapsen kieltä.
Kun yhdistelen tarinoita ja valokuvia lahjakirjan aukeamiksi, ajaudun välillä tilanteeseen, jossa palapelin palat eivät meinaa asettua paikoilleen. Joskus tulee yritettyä pakolla, väkisin, kunnes luovuttaa ja luottaa, että ratkaisu kyllä löytyy, kun annan sen rauhassa ilmetä.
Voin tehdä välillä muuta ja nukkua vaikka yön yli. Usein aamu on iltaa viisaampi ja saan kiitollisena ihmetellä yön aikana kypsyneitä ajatuksia.
Auli Laitila
Senioriviestijä