Tarina menee näin: Nuori kaupunkilaisnainen varastaa esimieheltään rahaa ja lähtee pakomatkalle. Kaupungin ulkopuolella hän pysähtyy maalaismotelliin, jota pyörittää sympaattinen nuori mies nimeltä Norman Bates.
Motellihuoneessa nainen menee suihkuun ja kaikki tietävät, mitä sitten tapahtuu.
Hitchcock teki Psykon tiukkojen sensuurilakien aikana, mutta onnistui silti luomaan kohtauksen, joka teki suihkussa käymisen mielenkiintoisemmaksi sukupolviksi eteenpäin.
Toinen versio samasta aihiosta: Joukko kaupunkilaisia nuoria lähtee Teksasin maaseudulle. He ottavat kyytiin liftarin, joka osoittautuu uhkaavaksi versioksi pikkukuntien kylähullusta.
Kaupunkihipeille Teksasin takametsät edustavat junttiuden huipentumaa, mutta totuus paljastuu pykälää karummaksi, kun he pääsevät yksi kerrallaan tutustumaan paikalliseen teurastamotoimintaan.
Psyko ja Texas Chainsaw Massacre loivat perustan yhä suositulle kauhuelokuvan alalajille, jota kutsun paremman puutteessa junttikauhuksi.
Siinä painajaisen ainekset haetaan edistyksellisten kaupunkilaisten ja takapajuisten maalaisten elähdyttävistä kohtaamisista.
Olen omalta hengenelämältäni kaupunkilainen.
Koin kuitenkin jonkinlaisen valaistumisen, kun aloin maan poikki ajellessani oikeasti kiinnittää huomiota siihen, mitä kaupunkien välimaastossa näkyy. Rapistuvia taloja, ruosteisia autonromuja pihoissa, tien varressa ihmisiä, joista ei ole henkilökuvia Nyt-liitteessä.
Pienen lisävalaistumisen koin, kun vietimme poikkeuksellisen pitkän ajan mökillä. Seisoin maantien varressa odottamassa kesävieraita, kun ohitseni ajoi citymaasturi, jossa oli tyylikkäästi pukeutunut perhe.
Lyhyen hetken katseemme kohtasivat.
Havahduin siihen, että asukokonaisuuteeni kuuluivat rikkinäinen paita, likaiset verkkarit, vaaleansiniset crocsit ja lippalakki, jonka alta näkyvät hiukset olivat syvässä luonnontilassa.
Vieraiden odottamisesta johtuen kasvoilla saattoi olla arvoituksellinen hymy.
Voi hyvin olla, että kuljettaja ohi päästyään pudisti hitaasti päätään ja ajatteli sitä Syvä joki -elokuvan tunnetuinta kohtausta.
Kauhutarinat ovat aina osanneet iskeä ihmisten ennakkoluuloihin.
Niiden teho piilee siinä, että ne eivät ole varsinaisesti ohjelmallisia tai poliittisia. Ne vain nostavat liioittelun kautta esiin kipupisteitä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista on kiusallista puhua.
Junttikauhuakin on aina katsottu sekä pilvenpiirtäjien että heinälatojen keskellä. Sen kuvakieli on yliampuvaa ja räikeää, mutta taustalla on totuus, joka tunnistetaan Kehä kolmosen molemmin puolin.
Edistykselliset kaupunkilaiset ostavat ruokansa vakuumipakattuna ja voivat elää koko elämänsä näkemättä hirven tai edes suuren hauen suolistusta. Maaseudulla elämä on edelleen konservatiivisempaa ja asenteet jyrkempiä.
Siinä välissä vallitsee epäluulon kuilu, joka on monien yhteiskunnallisten arvokeskusteluiden tausta-asetus ja näköjään loputon lähde kauhutarinoille.
MARKO HAUTALA
Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija