Palapeli on kummallisen koukuttava ajanviettotapa. Se on huomannut myös Vimpelin Viitaniemessä asuva Joensuun perhe. Se alkaa yhdestä palasta, mutta pian huomataan, että pöydän ääreen on kertynyt muitakin perheenjäseniä, jotka haluavat osallistua yhteiseen tekemiseen.
Isossa perheessä vanhemmat eivät yleensä ehdi istumaan kovin kauaa kerrallaan, mutta joku jatkaa aina siitä, mihin edellinen jäi. Jos yksi jumittuu vaikeaan kohtaan, toinen näkee ratkaisun tuorein silmin.
Innostuksen kokoamiseen tartutti perheeseen kahdeksanvuotias Alma, joka tutustui palapelien maailmaan eskari-ikäisenä. Alkuun tyttö yhdisteli muutamia kymmeniä paloja, mutta pian palojen määrä ja kokoamisen vaikeusaste kasvoivat. Nyt on vuorossa 2000 palan viidakkoaihe eläimineen.
Kaikki perheenjäsenet eivät kuitenkaan ole yhtä innokkaita palapelintekijöitä. Kymmenvuotias Niilo ilmoittaa suoraan, että palapelit ovat tylsiä. Hän viihtyy mieluummin ulkona hyppelemässä rampalla tai muissa liikunnallisissa harrastuksissa. Viisivuotias Sulo taas käyttää aikaansa huristelemalla leikkimaatilan traktoreilla ja puimureilla. Sen sijaan kaksivuotias Tyyne osallistuu mielellään, mutta omalla tavallaan – välillä kasaamalla, välillä purkamalla, ja välillä luoden omia versioitaan palapelin kuvasta.
Hyvä onnistumisen tunne
Mikä palapelin teossa sitten on se kaikista paras juttu?
– Siitä tulee iloiseksi, kun saa palan paikalleen. Tulee sellainen hyvä onnistumisen tunne, Alma ehtii ensimmäisenä analysoimaan.
Perheessä ollaankin sitä mieltä, että Alma on varsinainen palapelimestari. Usein käy niin, että vanhemmat vasta katselevat palaa kädessään ja pohtivat, mihin se kuuluu, kun Alma sen nappaa ja laittaa suoraan paikoilleen. Samaa ilmiömäistä hahmottamiskykyä on myös 12-vuotiaalla isosisko Siirillä.
– Työpäivän jälkeen ja varsinkin joululomalla, kun lapset jo nukkuvat, on ihanaa kuunnella äänikirjaa ja tehdä palapeliä. Aika hurahtaa, ja huomaat yhtäkkiä, että tunti on mennyt, kertoo 39-vuotias perheen äiti Heli Joensuu.
– Palapelin kokoaminen tuntuu rauhoittavalta ja tuo hetken hengähdystauon arjen kiireisiin, hän kiteyttää.
Perheen isä Jussi Joensuu, 40, naurahtaa, että hänelle jäävät yleensä ne vaikeimmat palat – yksiväriset alueet, joihin muilla ei riitä kärsivällisyys.
– Ehkä minulla on vähän pidempi pinna, hän toteaa.
Palkinto on kuitenkin suuri, sillä usein juuri hän saa kunnian laittaa viimeisen palan paikoilleen.
Ei merta, eikä taivasta
Mikä tekee palapelistä hyvän?
Kun perhe valitsee uutta palapeliä, on tärkeää, että siinä on paljon yksityiskohtia ja värejä. Yksiväriselle taivaalle ja merelle tulee ehdoton ei kuin yhdestä suusta.
– Ei liian yksiväristä, koska se on liian vaikeaa, toteavat perheenjäsenet yksimielisesti.
Suosikkeja ovat esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvitukset, joissa on runsaasti hauskoja hahmoja ja tapahtumia. Koiramäen jouluaihe onkin jo päässyt joulun perinteisiin.
– Niitä on kiva tehdä, kun aina löytyy jotain uutta.
Jotkut palapelit tehdään vain kerran, toiset otetaan esille uudelleen. Palapelit hankitaan kirpputoreilta, vaihtoryhmistä ja kaupoista. Mutta mikä onkaan turhauttavampaa kuin huomata lopussa, että yksi pala puuttuu?
Palapelien tekeminen on perheelle muutakin kuin pelkkää kokoamista. Se on yhteistä aikaa, hetkiä, jolloin ruudut jäävät taka-alalle ja huomio kiinnittyy pieniin yksityiskohtiin. Kun palapeli on pöydällä keskeneräisenä, siihen palaa aina joku, ja pikkuhiljaa kuva alkaa hahmottua.
– Se opettaa lapsillekin keskittymistä, kärsivällisyyttä ja yhteistyötä, vanhemmat toteavat.
Perheessä ei tehdä palapelejä ympäri vuoden. Kesäisin riittää muita kiireitä ja aikaa vietetään enemmän ulkona. Syksyn ja talven pimeinä iltoina palapelit palaavat taas pöydälle.
– Jos joskus on ajankulumisen ongelma, niin palapeli kyllä ratkaisee sen, äiti toteaa.
Hengähdystauko arkeen
Kansainvälistä palapelipäivää vietettiin tammikuun 29. päivä. Vaikka palapelin historia yltää kauas, on sen suosio noussut huimaa vauhtia viimeisten vuosien aikana. Ilmeisesti korona-aikana ihmiset keksivät uutta tekemistä kotoiluun ja vanhat palapelilaatikot kaivettiin kaapeista.
Tiettävästi palapelit ovat lontoolaisen kartantekijän ja kaivertajan John Spilsburyn keksintö vuodelta 1760. Hän kaiversi kartan puuhun ja sahasi maat irti, näin muodostui erinäköisiä ja -kokoisia paloja. Palapeliä käytettiin myös havainnollistamaan lapsille maailmaa.
Palapeli.info -sivun mukaan pahviset palapelit ilmaantuivat 1800-luvulla. Enemmän aikuisille suunnattuja palapelejä, joissa oli haastetta ja mielenkiintoisia kuvia, alettiin valmistamaan 1930-luvulla.
Nykyään suurimmissa palapeleissä voi olla useita kymmeniä tuhansia paloja. Perinteisen nelikulmaisen muodon sijaan on saatavana myös pyöreitä ja kolmiulotteisia palapelejä sekä vaativia pulmapalapelejä.
Onko sitten palapelien tekemisestä varsinaista hyötyä ja mistä johtuu, että osa ihmisistä jää touhuun täysin koukkuun? Työterveyslaitoksen tutkimuspäällikkö Virpi Kalakoski sanoo, että palapelituokio voi olla hyvä hengähdystauko työhön etenkin silloin, jos oma työ on riittävän erilaista tekemistä.
– Psykologina ja aivotyön tutkijana ajattelen, että aina kun tekee jotain, mikä vaatii ajattelemista, se on hyvää aivojumppaa. Samoin, jos tekee jotain, mihin pitää keskittyä, muut asiat unohtuvat ja sellainen tauko työstä voi helpottaa kuormaa, Kalakoski pohtii.
Syytä siihen, miksi palapelin ääreen juututaan jopa tunneiksi Kalakoski perustelee ihmisten kiinnostuksella ratkeamattomaan ja keskeneräiseen ongelmaan.
– Palapeliä rakennetaan askel kerallaan. Siinä tulee helposti tunne, että etsin vielä yhden sopivan palan ja sitä haluaa tehdä niin pitkään kuin tehtävä on kesken.
Toisella ajatukset työstä voi viedä sukan kutominen tai ryijyn valmistaminen. Asiantuntijan mukaan näissäkin toimissa valmiiksi saaminen tuottaa onnistumisen kokemuksia ja on sitä kautta positiivista tekemistä.
