1960–70-luvuilla käytiin voimallista keskustelua vastakkaisten aatteiden, sosialismin ja yksityisen omistusoikeuden välillä. Jälkimmäisen turvana oli jo itsenäisyytemme alkuaikoina säädetty perustuslain suoja. Sen mukaan omistusoikeuteen voitiin puuttua vain yleisen tarpeen vaatiessa täyttä korvausta vastaan.
Perustuslain muuttaminen osoittautui vaalien kautta mahdottomaksi. Näkyvimmin tilanteen muuttamiseksi toimi oikeustieteen tohtori Antero Jyränki, joka esitti, ettei tarvitsekaan muuttaa lakia, riittää, kun muutetaan lain tulkintaa. Häntä kuultiin usein perustuslakivaliokunnan asiantuntijana. Vasemmistoaalto reporadioineen muokkasi yleistä mielipidettä.
Näille ajatuksille löytyi käyttöä, kun tuolloin säädettiin useampia maapoliittisia lakeja, ns. maapakettia. Siinä pakkolunastuslain uudistaminen oli vaikein. Hallituksen esityksessä annettiin kunnille mahdollisuus lunastettaessa leikata arvon nousu jopa seitsemältä vuodelta.
Lakiesitys synnytti laineita eduskunnssa ja vaikka lain kirjain suoraan ilmaisi mahdollisuuden korvauksen leikkaamisen sen hetkistä täyttä arvoa pienemmäksi, perustusvaliokunta katsoi lain säätämisen olevan mahdollista tavallisena lakina.
Tuolloin oikeuskansleri Risto Leskinen vielä ennen lain vahvistamista esitti, että laista tulisi pyytää korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden lausunnot, koska hänen mukaansa laki olisi tullut säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Näin ei kuitenkaan tehty.
Lakia on sovellettu käytäntöön yli 40 vuotta. Se on ollut joissakin kaupungeissa maanomistajien kannalta suorastaan masentavaa.
Lakien tulisi olla kansalaisten turvana, mutta tässä kiinteän omaisuuden omistaja on ollut heikossa asemassa yhteiskunnan byrokratiaa vastaan. Laki ei velvoittanut käyttämään lunastusta. On kuitenkin todettava, että ne puolueet ja mielipideryhmät, jotka olivat eduskunnassa lakia vastaan, todennäköisesti heitä edustavat henkilöt kaupunkien päättävissä elimissä ovat voineet olla lunastuksen puolella. Yhteiskuntasopua ja ihmisten välisiä suhteita on tarpeettomasti rikottu.
Pääministeri Orpon hallitus esittää lunastuslain korjausta. Se on ollut jo kahden aikaisemman hallituksen ohjelmassa, mutta on kaatunut erimielisyyksiin. Esityksen merkittävimmät korjaukset ovat arvonmäärityksessä siirtyminen markkina-arvoon ja leikkauksesta luopuminen. Hallitus esittää myös Ruotsin mallin mukaisesti, että lunastuskorvaukselle on määrättävä suoritettavaksi 25 prosentin korotus. Lisäksi korotetaan voimansiirtolinjojen lunastamisesta maksettavia korvauksia.
Kunnallisliiton edustaja lakiehdotuksen julkistamisen jälkeen totesi, että tällä kaikki maanhankinnat menevät lunastustoimitukseen. Kuitenkin käytännössä toimittaisiin kai niin, että laskennalliseen lunastuskorvaukseen lisätään vapaaehtoisesti 25 prosenttia ja vain riitaiset sopijapuolet veisivät päätöksen lunastukseen. Niitäkin saattaa olla.
Esitänkin selvempänä ja jopa rehellisempänä korotuksen määrän kirjoittamisen vesilakimme 11. pykälän korvaussäännön hengen mukaiseksi – korvaus maapohjaan ja sillä oleviin rakennuksiin, rakennelmiin ja laitteisiin kohdistuvasta edunmenetyksestä on määrättävä puolitoistakertaiseksi, jos se aiheutuu oikeudesta lunastaa, ottaa pysyvään käyttöön tai muuttaa vesialueeksi toiselle kuuluva maa-alue. Tällöin laki selkeästi suoraan ilman lunastusta määräisi maksamaan korotuksen.
Korvauksen korotus on lakiehdotuksessa mielestäni aivan liian pieni. Vesilain mukainen säännös 1,5-kertaisuudesta turvaisi jo lähes kaikissa tapauksissa luovuttajan perustuslaillisen oikeuden, jonka mukaan luovuttajan ja lunastajan tulee olla samassa taloudellisessa asemassa luovutuksen jälkeenkin. Kiinteistöarvioinnissa on todettu olevan 20 prosentin hajonta ja yksittäisen luovuttajan kannalta luovutuksen arvo voi olla monista syistä johtuen hyvin erilainen. Lain mukainen omaisuuden suoja tulee toteutua jokaisen kohdalla.
Simo Vaismaa
Isokyrö